Lauantaina 24.10. neljä suomalaista vanhan musiikin toimijaa – Suomen vanhan musiikin liitto Svamuli, Suomen nokkahuiluseura, Café Barock ja Länsi-Helsingin musiikkiopisto – järjestivät yhteisen tapahtumapäivän Länsi-Helsingin musiikkiopistolla Helsingin Munkkiniemessä. Näiden tahojen yhteisponnistuksena syntynyt tapahtuma keskittyi tyypillisesti vanhan musiikin soittimiksi koettujen instrumenttien moderniin puoleen. Tapahtumapäivä oli samalla myös jatkoa Suomen nokkahuiluseuran viime vuonna lanseeraamalle nokkahuilupäivälle, ja nokkahuilut olivatkin vahvasti edustettuna päivän tilaisuuksissa.
Monipuolinen ohjelma houkutteli paikalle mukavasti uteliasta ja kiinnostunutta yleisöä. Päivän lukuisilla luennoilla ja konserteissa kuultiin ja koettiin mm. nykymusiikkia laidasta laitaan vanhoilla soittimilla, uusia soitininnovaatioita, live-elektroniikkaa ja livesävellystä, ja iltaohjelmasta vastasi Café Barock barokkilaulukaraokella ja A:415-barokkijameilla.
Nokkahuilupäivä käynnistyi puoliltapäivin säveltäjä Pasi Lyytikäisen luennolla nokkahuilulle säveltämisestä. Lyytikäinen puhui omasta suhtautumisestaan työhönsä ja nokkahuilulle säveltämisen yllättävästä vaikeudesta, jota hän havainnollisti Minimalto -sooloalttonokkahuiluteoksen (2006) kautta. Teoksen tilaaja ja kantaesittäjä Eero Saunamäki demonstroi osuvasti sävellyksen haasteita rytmiikan ja dynamiikan saralla.
Eräs Lyytikäisen intohimoista ja kiinnostuksen kohteista – tohtorintutkinnon tasolla – on livesävellysmetodi, jossa säveltäjä luo teoksensa intuitiivisesti hetkessä, suoraan puhtaaksikirjoittaen. Soittajat saavat eteensä valmiit nuotit, joista teos kantaesitetään heti. Kun Lyytikäinen vielä viimeiseksi oli kysellyt yleisöltä ideoita uuden livesävellyksensä teemoiksi, luentoa seurasi Anna ja Eero Saunamäen laajalti uutta musiikkia (mm. Lehto, Forsström, Bank) esitellyt nokkahuilukonsertti, jonka loppupuolella itselläni oli kunnia liittyä mukaan esittämään Jukka Tiensuun Rubato-trio. Tämän jälkeen kantaesitimme Lyytikäisen tuorettakin tuoreemman livesävellyksen sopraano-, tenori- ja bassonokkahuiluille.
Lounastauon (joka tosin omalta osaltani kului elektroniikka-setupia viimeistellessä…) jälkeen vauhtiin pääsivät Cornucopia-yhtye (Pekka Silén, Louna Hosia, Marianna Henriksson) ja säveltäjä Tomi Räisänen. Avoimissa harjoituksissa Cornucopia, yhdessä ääniteknikko Jaakko Kulomaan kanssa, työskenteli Räisäsen johdolla tämän uuden Cornucopia-teoksen parissa. Nimikkoteos on osa yhtyeen tänään 2.11. Helsingin Temppeliaukion kirkossa ensiesitettävää ”Once Upon a Ground” -konserttiohjelmaa, jossa vanha ja uusi musiikki yhdistyvät elektroniikan kanssa.
Oli erittäin mielenkiintoista seurata harjoitusta, jossa yleisölle tarjoutui mahdollisuus kuulla ja nähdä teos ennen kantaesitystä eri valossa; säveltäjän ja muusikoiden vuorovaikutuksessa se kokee jatkuvasti pieniä muutoksia ja elää prosessissa.
Kamarimusiikkisalissa ohjelma jatkui seuraavaksi omalla luentokonsertillani, aiheena nokkahuilut ja live-elektroniikka. Olin todella otettu saadessani olla mukana tapahtumapäivän ohjelmassa ja lisätä kattaukseen oman osuuteni ehkä Suomessa hieman harvemmin kuullusta aiheesta.
Ammattiopinnoissani Amsterdamin konservatoriossa ja taiteellisessa työskentelyssäni erityisen kiinnostuksen kohteenani on live-elektroniikan käyttö, ja luentokonsertin ideana olikin esitellä nokkahuilujen ja live-elektroniikan monipuolisia mahdollisuuksia. Pyrin tuomaan esiin sekä historiaperspektiiviä että tämän päivän musiikkiskenen näkymiä nokkahuilujen ja elektroniikan yhdistelmän moninaisten ilmenemismuotojen kautta. Esitin Barry Truaxin ja Timuçin Sahinin säveltämiä teoksia ja esittelin analogisia efektipedaaleja sekä livevideokuvaa yhdistävää improvisaatiota ja omaa sovitustani Jamiroquain Little L -kappaleesta. Lisäksi annoin käytännön tietoa esimerkiksi laitteistopuolesta.
Päivän seuraavan luentokonsertin piti Jonte Knif esitellen rakentamaansa knifonium-syntetisaattoria. Jos tätä ennen kuultiin vanhoilla soittimilla uutta musiikkia, nyt asetelma kääntyi päivän teeman mukaisesti päälaelleen, kun uusi soitininnovaatio taipui puolestaan vanhaan musiikkiin. Knifonium on uniikki 25 putkella, 2 oskillaattorilla ja ring modulatorilla varustettu analogisyntetisaattori. Knif näkee monikäyttöisen syntetisaattorinsa ennen kaikkea perinteisen instrumentin hengessä, ja eräs hieno osoitus sen monista mahdollisuuksista onkin esimerkiksi Olli Virtaperkon knifoniumille säveltämä soolokonsertto Ambrosian Delights (2013/2015)! Knifoniumin ja barokkisoitinten yhdistelmää demonstroitiin luentokonsertissa nokkahuilisti Sini Vahervuon ja cembalisti Matias Häkkisen avustuksella, ja saatiinpa siitä nauttia myös illan Café Barock -ohjelmaosuudessa, missä knifonium toimi täysin luontevasti yhtenä basso continuo -ryhmän soittimista, blendautuen barokkisoitinten sekaan ja tukevoittaen bassopuolta “läskillä” soundillaan; sana jolla Knif itsekin knifoniumia kuvailee.
Knifonium-luentokonsertin jälkeisen Svamulin jäsenet piti entistä kiireisempinä liiton syyskokous. Samaan aikaan juhlasalissa virittäydyttiin jo Café Barock -iltamiin, barokkilaulukaraokeen ja jameihin. Yleisö oli tässä vaiheessa kutistunut melko pieneksi, mutta se ei estänyt lämminhenkistä tunnelmaa syntymästä, kun paikalle jääneet kiinnostuneet ja intohimoiset musadiggarit saivat aimo annoksen yhteislaulua ja -soittoa. Ilahduttavaa oli Café Barockin muusikoiden muodostaman karaokebändin ohjelmiston monipuolisuus, kattaen kaikkea mahdollista varhaisbarokin sonaateista Bachin aarioiden kautta vaikkapa Paratiisin periodisoitinversioon. Mitä erilaisimmat kappalevalinnat karaokekansioista pitivät mielenkiinnon yllä, niin kuunnellessa kuin mukanakin musisoidessa.
Kuten koko tapahtumapäivän aikana saimme useaan otteeseen huomata, nk. “vanha musiikki” ja sen soittimet ovat historiallisen esittämiskäytännön ohella vahvasti ja elinvoimaisina mukana tämän päivän musiikkiskenessä. Itse olen sekä nokkahuilistina että kitaristi-laulaja/rock-muusikkona jatkuvasti tekemisissä saman problematiikan kanssa: kuinka paljon tukeudumme musiikin luokitteluun “taidemusiikiksi” ja “popmusiikiksi”, ja missä määrin “klassisen” musiikin vanhentuneista ja epäolennaisista konventioista on mahdollista vapautua. Nokkahuilut, niiden vaikuttava vuosisatojen mittainen historia ja elinvoimainen nykytila yhdessä elektroniikan kanssa mahdollistaa yhä uusia alustoja kokeiluille, eri artistien ja taiteenlajien yhteistyölle sekä synnyttää jatkuvasti uusia haasteita, ideoita ja kasoittain uutta musiikkia. Live-elektroniikka tarjoaakin tällaiseen rajapinnoilla operoimiseen omanlaisensa kiinnostavan tulokulman ja loputtoman mahdollisuuksien kirjon, ja nokkahuilistillakin rajana on vain oma mielikuvitus!
Tapahtumapäivästä jäi itselleni päällimmäisenä erittäin positiivinen fiilis. Mielestäni tämänkaltaiset nykymusiikille ja uusille lähestymistavoille omistetut tapahtumat ovat merkittäviä avauksia maan vanhan musiikin kentällä. Suomi on pieni maa ja sen vanhan musiikin ympyrät sitäkin pienemmät, ja vaarana onkin helposti jäädä jälkeen ja liiaksi paikoilleen, sen sijaan että katseet suunnattaisiin tiukasti nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. Tämänkaltainen tapahtuma, joka kokoaa yhteen muusikoita ja säveltäjiä, ammattilaisia ja intohimoisia harrastajia sekä kotimaisia ja kansainvälisiä uusia tuulia, luo uskoa elinvoimaisuuteen, innovatiivisuuteen, luovuuteen, kokeilunhaluun ja monipuolisuuteen; ominaisuuksiin, joita tämän päivän vanhan ja uuden musiikin ammattilaisilta kysytään työssään jatkuvalla syötöllä. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin!
Juho Myllylä
Kirjoittaja on Amsterdamin konservatoriossa opiskeleva nokkahuilisti, joka on erityisen kiinnostunut nokkahuilujen lukemattomista mahdollisuuksista nykymusiikissa, jazzissa/fuusiossa ja live-elektroniikkaa hyödyntävässä musiikissa. Hän on aktiivinen myös rockmuusikkona ja perustamansa melodic rock -yhtye Burntfieldin kitaristi-laulaja-biisintekijä.