Laulaja Tuuli Lindeberg työskentelee erityisen paljon barokkimusiikin sekä modernin taidemusiikin parissa. Usein häneltä kysellään, miten yhdistelmä on mahdollinen ja joutuuko hän muuttamaan ääntään eri aikakausien musiikkia laulaessaan. Hän kuitenkin tuntee, että ajallisesta etäisyydestä huolimatta barokin ja nykyajan laulumusiikissa on paljon samaa.
Uuden musiikin laulaminen on keskeinen osa yhä useamman laulajan uraa, ja vanhan musiikin muusikoille uusi musiikki on yllättävän luonteva valinta. Barokkiaikana kaikki esitetty musiikki oli uunituoretta. Jos sävellys oli yli 20 vuotta vanha, sen nuotit joutivat kaapin perälle (tai joskus valitettavasti tulipesän sytykkeeksi). Monet säveltäjät olivat itse muusikoita, joten säveltäjät ja muusikot olivat luonnostaan yhteistyössä keskenään.
Tämä asetelma on tuttu myös nykypäivänä modernin musiikin parissa, ja ehkä juuri tämän vuoksi monet vanhan musiikin muusikot pitävät luontevana yhteyttä eläviin säveltäjiin ja uuden musiikin tilaamista. On aivan erilaista hakea kirjastosta nuotti kuin tilata säveltäjältä teos jota ei ole vielä lainkaan olemassa! Sävellystilauksessa on paljon tietoisempi teoksen edistymisestä, ja kun partituurin lopulta saa käsiinsä ja kantaesityksen päivämäärä on tiedossa, on takana usein jo pitkä matka. Säveltäjillä on erilaisia tapoja työskennellä – jotkut haluavat hyvinkin tiiviisti tavata tulevia esittäjiä ja kokeilla heidän instrumenteillaan erilaisia tehoja, tekniikoita ja äänenvärejä. Toiset taas lähettävät valmiin partituurin ja haluavat kuulla soivaa lopputulosta vasta harjoitusprosessin loppuvaiheissa.
Ääni-ihanteet muutoksessa
Ajatus solistisesta laulamisesta ja laulusolistista syntyi barokkiaikana. Barokin lauluääni-ihannetta ohjailivat kastraattiäänen ominaisuudet: kirkkaus, läpitunkevuus, ketteryys, tietynlainen ylimaallisuus. Lauluteknisesti kurkunpään asento oli keskimäärin ylempänä kuin nykyajan laulajilla, koska henkeäsalpaavan nopeat kuviot oli mahdollista toteuttaa käytännössä vain siten.
Barokkiajan orkesterien edessä ei seissyt kapellimestaria viittilöimässä lyöntikaavaa, vaan bändin johtaja oli yleensä yksi soittajista. Soitinkokoonpanot eivät tämänkään vuoksi yleensä olleet kovin suuria. Lisäksi vanhojen jousi- ja puupuhallinsoitinten ääni oli hiljaisempi ja pehmeämpi verrattuna myöhempiin soitinversioihinsa. Laulusolistin ei siis tarvinnut jatkuvasti kilpailla volyymissä soittajien kanssa. Barokin laulumusiikin keskeiset kulmakivet, puhelähtöisyys, kuulijan tunteisiin vetoaminen sekä bel canto -ihanne, joka painotti luonnollisuutta, joustavuutta ja värikkyyttä, saivat laulajat käyttämään monipuolisesti myös äänen hiljaisia tehoja.
Romantiikan aikakaudella moni asia muuttui. Kastraatit katosivat, soittimia kehitettiin voimakasäänisemmiksi, orkesterin koko kasvoi ja syntyi kapellimestarin ammatti. Uudenlainen orkesteri tarvitsi solisteikseen kovempiäänisiä laulajia. Volyymiä ja resonanssia alettiin tavoitella muokkaamalla kurkunpään asentoa alemmas ja käyttämällä vibratoa enemmän. Aikalaiset hullaantuivat, kun Gilbert Duprez lauloi 1837 ensi kertaa oopperanäyttämöllä täysjännitteisellä äänellä tenorin korkean c:n. Hienovaraiset ja värikkäät, hiljaiset ja puheenomaiset efektit vähenivät. ”Kovaa ja korkealta” -estetiikka sai jotkut laulajat etsimään voimakasta ääntä virheellisesti prässäten ja leveällä vibratolla. Tällainen ääni vastaa ehkä nykyäänkin monen maallikon negatiivista stereotypiaa ”oopperalaulusta”. Nykyisessäkin laulukoulutuksessa maksimaalisen äänenvolyymin tavoittelu on toisinaan vienyt tilaa muiden muusikon taitojen kehittämiseltä.
Terve tekniikka on avain monipuolisuuteen
1960-luvulla alkanut vanhan musiikin liike osui levyteollisuuden huippukaudelle. Tällöin tehdyt barokin laulumusiikin levytykset vaikuttivat suuresti vanhan musiikin ”ensimmäisen uuden aallon” lauluäänen ihanteeseen. Näissä levytyksissä vanhaa musiikkia laulettiin usein kuin hyvällä kuoroäänellä: nuorekkaasti, viileästi ja kirkkaasti.
Silloin tällöin yhä kuvitellaan, että vanhaa musiikkia laulettaessa tekniikkaa on jotenkin oleellisesti muutettava ja että vain tietynlaiset äänet sopivat vanhan musiikin esittämiseen. Mutta ainahan on ollut olemassa erilaisia laulajia ja lauluääniä! Uskon vahvasti, että jokainen laulaja löytää barokkiohjelmistosta jotain äänelleen sopivaa, jos vain suinkin haluaa. Barokkimusiikin laulaminen ja tietämys sen eri tyyleistä solististen laulajien peruskoulutuksessa onkin selvästi lisääntynyt viime vuosikymmeninä.
Tänä päivänä klassisen laulutekniikan ihanteena on terve, yleispätevä tekniikka, jota ei tarvitse radikaalisti muuttaa eri aikakausien musiikin laulamista varten. Hyvä hengityksen pohja, tasapainoinen, kiinteä ja kantava lauluääni ilman puskemista tai virheasentoja ovat kaikille laulajille yhtä tavoiteltavia asioita. Nykyisin barokkimusiikkia laulettaessa äänen luonnollista vibratoa voi ja pitääkin käyttää, ja ääni saa olla pyöreä ja muhkea. Esimerkiksi varhaisbarokin trilloja taas on artikuloitava hetkellisesti kurkusta. Viisas laulaja toki hienosäätelee laulutekniikkansa esityskokoonpanon ja esitystilan suuruuden, jonkin verran myös musiikin aikakauden mukaan – kaikki tietävät, että vaikkapa Schubertia tai Puccinia lauletaan eri tavalla, mutta kyse on pikemminkin pienistä hengityksen, resonanssin ja artikulaation painotuksista.
Vanha ja uusi kohtaavat
Musiikin tonaalisen perinteen murtumisen jälkeen 1900-luvun alkupuolella säveltäjät alkoivat kirjoittaa musiikkia, joka asetti aivan uudenlaisia haasteita muusikoille. Atonaalisen ja rytmisesti monimutkaisen musiikin omaksuminen vaati yleismusiikillisia taitoja, jotka saattoivat olla vieraita varsinkin monelle yksinlaulajalle. Jotkut säveltäjät suhtautuivat lauluääneen kuin yhteen instrumenttiin muiden joukossa. Lauluääneltä saatettiin hakea samanlaisia intensiteetin ja värien vaihteluita kuin muilta soittimilta. Tämä oli toki tuttua barokin aikana, mutta ajatuksesta oli vieraannuttu romantiikan aikana. Uudenlainen musiikki vaati myös tarkempaa äänenkäyttöä. Dissonoivat harmoniat saa soimaan kirkkaasti vain jos laulajakin säätelee vibratoaan.
Etenkin elektroakustinen nykymusiikki sisältää usein dynamiikka-asteikon hiljaisen pään tutkiskelua: kuiskauksia, sisäänhengityksen aikana tai vuotavalla äänellä laulamista. Nämä muistuttavat toisinaan hämmästyttävän paljon vaikkapa renessanssin intiimeissä luuttulauluissa häivähtäviä efektejä, joita on mahdollista tehdä pienessä esitystilassa.
Vanhaa musiikkia laulaessa on vapaa solistisen lauluäänen ennakkomääritelmistä ja esim. oopperamaailman fakkijaosta. Vanhaa musiikkia voi laulaa jokainen omalla äänellään ja sitä kautta säilyttää ehkä enemmän persoonallisuutta myös ilmaisussaan. Myös uuden taidemusiikin kohdalla laulajalla on äänellinen ja tulkinnallinen vapaus. Usein säveltäjä säveltää jollekin aivan tietylle laulajalle ja hänen äänelleen.
Retoriikkaan perehtyminen barokkimusiikin yhteydessä on auttanut minua tarkastelemaan itseäni esiintyjänä ja pohtimaan vuorovaikutuksen keinoja yleisön kanssa. Uskon, että myös kompleksia modernia musiikkia esitettäessä tulisi etsiä vuorovaikutusta yleisön kanssa.
Viiden kantaesityksen syksy
Sekä vanhan että uuden musiikin esittäminen vaatii laulajalta tervettä ja kiinteää, riittävän kantavaa lauluääntä, hyvää hengitystekniikkaa, tarkkaa intonaatiota, laajaa väriasteikkoa, kykyä säädellä vibratoa sekä hyvää perehtymistä lauluteksteihin. Barokkitaustani auttaa usein näkemään olennaisen modernin musiikin tekstinkäsittelystä. Vaikka säveltäjä joskus olisikin kirjoittanut tunnontarkasti monimutkaisia rytmejä, saattaa käydä ilmi että hän tavoitteleekin vain puheenomaista tekstin käsittelyä. Muita barokkikokemuksesta kumpuavia avuja ovat esimerkiksi mutkaton suhde ääneen, vahva yhteismusisointi ja äänellinen joustavuus. Aikakaudesta, teoksesta ja kokoonpanosta riippumatta lähestymistapani musiikkiin on kamarimusiikillinen. Parasta on, kun kaikki muusikot kuulevat toisensa ja voivat ”keskustella” keskenään musiikin kielellä. Ajattelen usein olevani muusikko, jonka instrumentti sattuu olemaan lauluääni.
Tänä syksynä minulla on edessä harvinaisen monta kantaesitystä. Viimeisimmässä konsertissa hiippailin paljain jaloin, kansallispukuun sonnustautuneena Porvoon tuomiokirkossa laulamassa Virtaperkoa, Purcellia ja Piae cantiones -sävelmiä gambojen, jouhikon ja continuon kanssa ja soitin itsekin kannelta ja kelloja. Kaikkea jännittävää laulaja saakin tehdä! Nyt edessä on pari kuukautta tiivistä keskittymistä kantaesityksiin.
11.10. esitän Temppeliaukion kirkossa Solistiyhdistyksen konserttisarjassa kitaristi Petri Kumelan kanssa ohjelman, johon kuuluu Mendelssohnia, Britteniä, Hosokawaa, Länsiötä sekä Paola Livorsin uusi laulusarja Senza parole, senza silenzio. Miten vaikuttavaa, hienovireistä, keskittynyttä musiikkia! Teos on syntynyt säveltäjän omiin runoihin, mutta yhdessä osassa tekstinä on landai -runo (landait ovat afgaaninaisten suullista perinnettä):
”Suutele minua huulillasi
mutta anna kieleni olla vapaa
Tahdon kertoa sinulle niin monia kertomattomia tarinoita”
Tämähän voisi olla jonkin barokkiaarian teksti. Mutta tässä kontekstissa tulee ajatelleeksi, millaista naisten elämä Taleban-alueella tänä päivänä onkaan… Se avaa aivan toisenlaisen näkökulman runoon.
15.10. Cameratassa ja 22.10. Tampereen konservatorion salissa esiinnyn Tampere Raw -yhtyeen jousikvartetin kanssa Hannu Pohjannoron sävellyskonsertissa. Siellä saa kantaesityksensä laajahko, puolituntinen laulusarja Maailma on kartta Jouni Inkalan runoihin. Runoissa esiintyy kulttuurihistorian merkkihenkilöitä: Dante, Beckett, Lorca, Mandelstam, Wittgenstein, Aino Sibelius, Schjerfbeck, Shakespeare, Ahmatova. Lauluosuus on suurimmalta osin perinteistä äänenkäyttöä, mutta mukana on myös puhetta, Sprechgesang-puhelaulua ja resitatiivinomaista parlando-laulua säveltasojen kera.
21.11. esiinnyn defunensemblen kanssa Siuntion Lux musicae -festivaalilla, missä kantaesityksensä saa japanilais-ranskalaisen Aki Iton elektroakustinen teos Prinsessa leikkii Eira Stenbergin runoihin. Sitä on luonnehdittu kamarioopperaksikin, mutta me esitämme sen puhtaasti konserttiversiona. Rooliaspekti on kuitenkin vahva: puhun vuorotellen prinsessan, tytön tai naisen suulla, ja kuitenkin kyseessä on sama henkilö. Kesällä 2012 työskentelin Akin kanssa ääninauhamateriaalin kanssa: äänitimme pitkiä säveliä, vokaalisarjoja, hengitysääniä, yksittäisiä sanoja sekä luettua tekstiä, puhuttuna ja kuiskattuna, kolmella eri kielellä. Tätä materiaalia Aki on nyt työstänyt teostaan varten, ja taustanauha tulee soimaan osana live-esitystä. Lauluosuudessa on paljon puhetta ja kuiskauksia ja niiden välimaastossa seilaamista. On jo alustavasti ollut puhetta, että yhteissoitollisista syistä tulen osittain johtamaan teosta laulaessani.
24.10. laulan Lähetyskirkossa Sibelius-Akatemian kirkkomusiikin jatko-opiskelija Martti Laitisen projektissa, jossa esitetään Markus Virtasen Psalmimessu a cappella -lauluyhtyeelle kontekstissaan, eli avoimessa messupalveluksessa. Saa nähdä, miten kokonaisuus muotoutuu tunnin mittaisessa läpisävelletyssä tilaisuudessa, jossa pappikin laulaa omat osuutensa!
Syyskuun alussa kävin kääntymässä kamarikuoro Krysostomoksen viikonloppuleirillä laulamassa pienen osuuteni Lauri Mäntysaaren Ehtoopalveluksessa, joka kantaesitetään kuoron perinteisessä Pyhäinpäivän konsertissa Uspenskin katedraalissa 31.10. Laulan vain yhdessä osassa, missä musiikki on sopivasti atonaalista ja miellyttävän tekstilähtöistä.
Kun edellä mainitut konsertit ovat ohi, Suomalaisen barokkiorkesterin joulukonsertti ”Jugin jouluconsort” Ritarihuoneella 13.12. on kuin kotiin palaisi: Purcellia, Dowlandia, Piae Cantiones- sekä joululauluja!
Tuuli Lindeberg