Voisiko musiikin kokea kaupungiksi, jonka kaduilla voi kävellä ja jonka ilmaa voi hengittää?
Erilaiset historialliset kerrostumat ovat osa sen todellisuutta. Jos kaupungin katedraali onkin alkujaan keskiajalta, edustavat sen eri osat barokkia, ehkä jugendiakin, ja aivan sen vieressä kaartaa katu, jolla liikenne kulkee solkenaan. Musiikissa tietyt äänenkuljetukselliset ideaalit periytyvät vaikkapa jo renessanssin cantus firmus-ajattelusta, tämä lähestymistapa on toisaalta kääntynyt barokin aikana lähes päälaelleen, ja muuntunut esimerkiksi kansallisromanttisen sävellyksen omaleimaiseksi ja myös kansanmusiikillisia aineksia sisällään pitäväksi kokonaisuudeksi.
En osaa kuulla musiikkia vain yhden tyylin sisällä tai yksittäiseen tyylikauteen kuuluvana. Säveltäjät, jotka eivät tiedosta työskentelevänsä ison historiallisen jatkumon osana, ovat todennäköisesti joko hyvin nuoria tai tynnyrissä kasvaneita. Hieman kärjistäen, historiallisesti tiedostava esittäminen ei ainakaan minulle tarkoita jotain sellaista, mitä kutsutaan ’tyylikkyydeksi’ tai ’tyylitietoisuudeksi’. Musiikki on aikakerrostumien kimppu. Yksi kerrostumista on se aika, jota nyt elän musiikin soittajana.
Ehkä siksi ajattelen, että voi olla taiteellisesti jopa kiinnostavampaa asettaa eri musiikilliset aikakaudet läheiseen yhteyteen keskenään. Musiikki, jonka mieltää kuuluvan vaikkapa osaksi ranskalaista 1700-luvun barokkia, tulee kohdatuksi uudessa kontekstissa, mikä avaa mieltä ja korvia kuulemaan siinä erilaisia asioita. Näistä syistä johtuen olen viimeisen kymmenen vuoden ajan rakentanut soittamani soolo- ja yhtyeohjelmiston sekä vanhaa, vähemmän vanhaa että aikalaismusiikkia yhdistäen.
Jos puhumme uudesta ja vanhasta musiikista ja pyrimme pitämään ne aina erillään, on vaarana alkaa pitää niitä toistensa vastakohtina. Tällainen ’othering’ eli toiseuttaminen kertoo usein piilotetuista musiikkipoliittisista agendoista, joilla voi olla monenlaisia tarkoitusperiä. Usein ajatuksena on estää sekä aikalaismusiikin että ns. vanhan musiikin pääsy osaksi monipuolista musiikkielämäämme, konserttitarjontaa, koulutusta ja oppisuunnitelmia. Monesti kyse on vain ennakkoluuloista.
Muusikon kannattaa siis kuunnella tarkkaan diskurssia, jossa ’vanha musiikki’ rajataan toiseksi kuin ’uusi musiikki’. Kun musiikit kategorisoidaan omille tahoilleen ja niiden eroja korostetaan jopa väärinkäsityksiin perustuvilla argumenteilla, on pyrkimyksenä vahvistaa näiden leirien välistä näennäistä juopaa. ’Itsen’ ja ’toisen’ väliset rajat vain korostuvat ja hybridimuodot näyttäytyvät epäsiveellisinä. Usein tämä ’toiseuttaminen’ myös estää aikalaissäveltäjiä ammentamasta taiteelliseen työhönsä vaikutteita sieltä, mistä haluavat.
Omiin projekteihini on kuulunut ohjattuja runoutta ja musiikkia yhdistäviä esityksiä, monen tyyppistä työryhmätyöskentelyä ja kantaesityksiä, joihin on liittynyt yhteistyötä säveltäjien kanssa. Suomalaisen säveltäjän Matthew Whittallin uusi kamarimusiikkiteos gamballe ja cembalolle valmistuu ensi syksynä, samoin Paola Livorsin teos kitaralle ja cembalolle.
Englantilainen säveltäjä Graham Lynch sävelsi kantaesityksen Bashon runoudesta ammentavaan ’metsässä, majassa, mielessä’-esitykseen, ja uusin sävellys valmistuu vuoden 2016 kokeelliseen konserttiin Ermenonville.
Assi Karttunen
Kirjoittaja on helsinkiläinen cembalisti, jonka uusin levy Beyond the River God yhdistelee François Couperinin ja Graham Lynchin cembaloteoksia.
– Lähteet: Born, Georgina & Hesmondhalgh, David (ed.) 2000. Western music and Its Others. Berkeley, London, Los Angeles: University of California Press.