Barokkiviulisti Irma Niskanen tekee uraa Wienissä ja kärvistelee kollegoineen Keski-Euroopan pahentuneessa koronatilanteessa. Hän puhuu vanhan musiikin ammattilaisten asemasta kansainvälisessä maailmassa, Itävallan musiikkielämän jäykkyydestä ja freelancereiden haavoittuvuudesta.
Ennen koronan tuloa soitin ympäri Eurooppaa eri kokoisissa ja -tyyppisissä yhtyeissä – esimerkkeinä Il Pomo d’oro, Wiener Akademie, Les Ambassadeurs, Orkester Nord, Barucco, tietenkin suomalaiset barokkiorkesterit. Lista on oikeastaan aika pitkä. Erityisen hauskaa on ollut soittaa pienemmissä paikallisissa yhtyeissä Itä-Euroopassa. Harvoin on Haydnissa sellaista rytmistä potkua ja häpeilemätöntä svengiä kuin kunnon old-school unkarilaisten soittamana. Tai vaikkapa slovakkien katkeamaton kansanmusiikin traditio (tsekatkaa yhtye nimeltä SĽUK – se on kertakaikkiaan huikea). Kuinka paljon erilaista ja samalla hyvin aitoa perspektiiviä se tuo esimerkiksi 1600-luvun musiikkiin. Myös erilaiset yleisöt ja kieliympäristöt ovat minulle tärkeä osa esiintymiskokemusta.
Oopperaa turva-askelmerkeillä
Koronarajoitusten takia olen jo menettänyt noin 80% vuosituloistani. Erilaiset stipendit ja Itävallan valtion avustus itsensä työllistäville taiteilijoille ovat korvanneet suunnilleen puolet näistä menetyksistä.
Juuri nyt jokainen päivä tuntuu lottoamiselta: ja niin kuin oikeassakin lotossa, mahdollisuudet voittaa ovat olemattomat. Peruutuksia ja uusia matkustusrajoituksia saa odottaa harva se päivä. Viime viikolla tuli pyyntö konserttimestaroida Mozartia Bratislavassa – tällä viikolla postilaatikkoon saapui saman konsertin peruutus maan tapahtuma-alan rajoitusten takia. Kiertueiden peruutuksista jotkut työnantajat eivät viitsi enää edes ilmoittaa – sanomattakin selvä.
Se, voidaanko jokin projekti toteuttaa nykyisessä erikoistilanteessa, on hyvin pitkälle kiinni yhtyeen omasta budjetista. Ympäri Eurooppaa pienemmät itsenäiset toimijat luovuttavat, koska niiltä yksinkertaisesti puuttuu resursseja, ja taloudellinen riskinotto tarkoittaa niille taloudellista itsemurhaa. Samalla kuitenkin ainakin Itävallan kulttuurielämä jatkuu isoissa subventoiduissa taloissa. Business as usual. On edelleenkin tabu keskustella instituutioiden ja itsenäisen skenen järkyttävän epätasa-arvoisesta kohtelusta. Laitan tähän kommentiksi vain yhden luvun: 2009 tehdyn tutkimuksen mukaan Wienin kaupungin musiikkibudjetista 1,1% meni itsenäisille toimijoille. Tämä siis vaikka vanha musiikki, uusi musiikki, kamarimusiikki ja kaikki ns. länsimaisen taidemusiikin ulkopuolelle sijoittuva musiikki perustuu freelancereiden toimintaan.
Itävallan isot instituutiot ansaitsevat tunnustusta heidän suhtautumisestaan koronaturvallisuuteen. Soitan tällä hetkellä oopperaproduktiossa, jossa koko tiimi timpanistia myöten testataan joka neljäs päivä. Kaikki oopperan työntekijät on jaettu kolmeen ryhmään, sen mukaan miten tärkeitä he ovat esityksille ja millaista vuorovaikutusta ryhmien sisällä on. Muusikot ovat ns. punaista ryhmää, eli meidät yritetään suojata ja eristää muista ryhmistä mahdollisimman hyvin. On annettu selkeät ohjeet, mitä sisäänkäyntejä, kulkureittejä, jopa wc:itä kukin ryhmä saa käyttää, päivittäinen contact-tracing kaikilla. Oopperan ulkopuolella meitä on kehotettu viettämään karanteeninomaista elämää. Maskipakko kaikkialla sisätiloissa – se alkaa olla jo niin itsestäänselvä juttu, ettei kukaan jaksa nipottaa epämukavuudesta. Oopperatalon turvallisuuskonsepti on 80-sivuinen ja perustuu Salzburgin Musiikkijuhlien COVID-19-turvallisuuskonseptiin.
Opittu avuttomuus
Päädyin Wieniin perhesyistä. Pidän kaupungista elinympäristönä, pidän sen asukkaiden itseironisesta ja vähän härskistä huumorista ja suorasanaisuudesta. Tämä on ollut hyvä paikka viettää lockdown’ia. Samaa en voi sanoa kaupungin musiikkielämästä, sen valtarakenteista ja vaikuttavista voimista. Aidon vuorovaikutuksen puute uuden ja vanhan, vapaan taiteen ja instituutioiden välillä on ilmeinen. Liian iso osa muusikoita työllistävistä rakenteista perustuu turismiin ja on täysin riippuvaista siitä. Tämän tilanteen vaarallisuus ja hauraus saatiin kokea kriisin aikana koko rahan edestä. Monet freelancemuusikot ovat etsimässä töitä muilta aloilta, myymässä soittimia tai muuttamassa pois maasta.
Voi kun olisinkin joskus toden teolla pohtinut omaa työllistymistäni systemaattisesti! Todellisuudessa olen vain tarttunut erilaisiin mahdollisuuksiin ja toivonut parasta. Uskoisin, että monet muusikoista toimivat samalla tavalla. Taidekorkeakouluista saavumme työmarkkinoille oman soittimen tekninen osaaminen kiiltäen, mutta valitettavasti täysin avuttomina reflektoimaan omaa paikkaamme sektorilla ja yhteiskunnassa, kykenemättöminä edes kunnolla pitämään huolta itsestämme. Väitän, että tämä avuttomuus on opittua, olemme ehdollistuneet siihen pitkän koulutusputkemme aikana. Kun aloitin keikkailemaan Suomen ulkopuolella noin kymmenen vuotta sitten, minulle sanottiin, että pelkkä soittotaito ei riitä, pitää olla myös nätti, mukava ja ennen kaikkea ongelmaton ja joustava. Otin tämän silloin hyvänä neuvona vastaan, sillä ei minulla ollut muita keinoja käsitellä tällaista informaatiota. Kuka tästä loppujen lopuksi hyötyy? Ei ainakaan taide tai taiteilija. Ehkä tämän ajattelutavan sokeeraavimmat seuraukset näemme Gustav Kuhnin (causa Erl) tapauksessa. Viisi ooperalaulajaa syyttivät Tirolin Erlin musiikkijuhlien taiteellista johtajaa seksuaalisesta ahdistelusta. Vaikka valtiollinen yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunta (Gleichstellungskommission) totesi ahdistelut tapahtuneiksi, oikeusjuttua ei nostettu, koska tapaukset olivat juridisesti vanhentuneet.
Lisää edunvalvontaa
Kaikesta huolimatta olen nauttinut freelanceriudestani, työnkuvan levottomasta ja kaleidoskooppimaisesta luonteesta ja jopa nomadiudesta. Kuitenkin koen vahvasti, että saman menon jatkuminen kriisin jälkeen ei olisi kestävä ratkaisu – ei alalle, ei ympäristölle, eikä minulle henkilökohtaisesti.
Freelancereiden tilanne on hyvin erilainen eri Euroopan maissa. Esimerkiksi Itävallassa, Saksassa ja Hollannissa toimimme yrittäjästatuksella, Espanjassa ja pohjoismaissa freelancerius ei automaattisesti tarkoita itsensä työllistämistä, Sveitsissä on käytössä hybridimalli ja Ranska on aivan omaa luokkansa kehittämänsä “intermittents du spectacle” -järjestelmän kanssa. Lähes jokaisella maalla on omat tapansa tukea omaa “taideprekariaattiaan”, Ranskan malli tarjoaa selkeästi eniten turvaa.
Vanhan musiikin freelancereiden työllistymistä ja taloudellista pärjäämistä koskevat samat faktorit kuin muitakin freelancereita: maan koko, sektorin koko, tukirakenteiden olemassaolo tai niiden puute. Erityisenä vamun piirteenä mainitsisin “perheenomaisuuden”. Tällä tarkoitan sitä, että orkestereihin ja yhtyeisiin pääsee yleensä opiskelun tai henkilökohtaisten kontaktien kautta, avoimet koesoitot ovat hyvin harvinaisia. Tämä luo lämpimän tunnelman, turvallisuuden ja yhteenkuulumisen tunteen heille, jotka ovat perheenjäseniä. Se kuitenkin myös korostaa vastakkainasettelua “omien” ja “vieraiden” välillä. Toiseuden ongelma on mielestäni hyvin ajankohtainen nyt juuri musiikissa, joka on kaikista taidelajeista konservatiivisin. Toivon, että tämän status quo:n muuttumisen tärkeys tullaan pian tiedostamaan laajasti. Kun sektorin toimijat uudistuvat “perhemäisistä” “työpaikkamaisiksi”, koko ala ammattimaistuu entisestään ja samalla inhimillistyy, koska toiseutta ei ole silloin enää syytä pelätä.
Olen myös IG Freie Musikschaffende (Austrian Association of Freelance Musicians) perustajajäsen ja johtokunnan jäsen. Tämä järjestö syntyi koronakriisin aikana, kun Itävallassa asuvat freelance-muusikot havahtuivat tilanteeseen, jossa 1) toimivaa edunvalvontaa ja keskusteluyhteyttä päätöksentekijöihin ei ollut, 2) vapaiden taiteilijoiden tukiratkaisua saatiin odottaa yli kolme kuukautta, 3) useat järjestäjät yrittivät käyttää tilannetta hyväkseen ja sysätä yleisömäärärajoituksista johtuvia lipputulomenetyksiä käytännössä muusikoiden maksettaviksi (konserttien toistoja ilman korvausta, törkeätä price dumpingia jne.).
Tähän mennessä järjestömme on mm. julkaissut Itävallan historian ensimmäisen liksalistan vapaan kentän orkesterityöhön ja kirjoittanut laajan julkisuuden saaneen avoimen kirjeen Itävallan hallitukselle. Verkostoidumme muiden taidealojen järjestöjen kanssa synergian tavoittamiseksi isommissa koko taidekenttää koskevissa kysymyksissä ja haemme yhteistä ääntä keskusteluissa poliitikkojen ja subventoitujen toimijoiden kanssa.
Irma Niskanen