Vanhan musiikin ihastukseni alkoi kuin salamaniskusta yläasteikäisenä kuultuani Palestrinaa musiikkitiedon tunnilla. Olin toki tahkonnut pianotunneilla Bachin inventioita ja muuta perusohjelmistoa, mutta tuolloin syttyi todellinen rakkauteni erityisesti renessanssin vokaalimusiikkia kohtaan. Myöhemmin sain kuoroissa laulessani tehdä renessanssi- ja barokkimusiikkia ripauksittain, ja musiikinteorian opinnoissani Sibelius-Akatemiassa on toki sivuttu myös vanhaa musiikkia. Mutta halusin aina vain lisää! Siispä viime keväänä otin ratkaisevan askeleen: ilmoittauduin lauluoppilaaksi Helsingin vanhan musiikin seuran kesäkurssille Karjaan Lärkkullassa.
Etukäteen käytyjen keskustelujen perusteella osasin odottaa kurssilta paljon. Monet odotukset täyttyivätkin: musiikki soi ympärillä aamusta iltaan, ja ennen kaikkea yhteishenki kurssilaisten ja opettajien kesken oli riemukas ja lämmin. Ruoka-aikoina erilaiset kokoonpanot esittivät harjoittamiaan kappaleita, joten niin ruumiin kuin hengen ravinto oli taattu! Viikko huipentui lauantai-illan loppukonserttiin, joka tarjosi mahtavan kavalkadin eri aikakausien musiikkia mitä moninaisimmilla kokoonpanoilla esitettynä.
Ennen kurssia olin ollut hieman huolissani omasta laulamisestani – pitkähköstä kuorokokemuksesta ja laulutunneista huolimatta ääni tuntui väsyvän helposti etenkin opetustyössä. En osannut aavistaa, miten paljon laulamiseen liittyviä oivalluksia kurssi toisi tullessaan. Opettaja Veikko Kiiverin kokonaisvaltainen näkemys laulamisen tekniikasta avautui helposti, ja aloin löytää uutta, luonnollisen vaivatonta tapaa käyttää ääntäni. Kaikki tämä on toki vasta alkua, mutta luulen saaneeni vihiä siitä, mihin suuntaan olen laulajana menossa.
Kurssiin kuuluu erottamattomana osana yhteismusisointi. Koska en (vielä!) ole tehnyt loikkausta pianosta cembaloon, en voinut osallistua orkestereihin tai muihin yhtyeisiin soittajana, kuten moni muu laulaja. Harmikseni kurssille ei osallistunut yhtään bassolaulajaa, joten kiihkeästi odottamani a cappella -yhtyelaulu ei toteutunut. Sen sijaan toteutimme luutisti Arto Wiklan aloitteesta spektakulaarisen miniversion Monteverdin oopperasta L’incoronazione di Poppea. Kolmessa päivässä loihdimme lavalle huikean oopperaesityksen pukuineen ja lavasteineen. Spontaanisti pistimme eräänä iltapäivänä pystyyn myös epävirallisen madrigaaliyhtyeen, sillä kuten kurssilla tuli todettua, ei Monteverdistä voi saada tarpeekseen!
Lisäksi osallistuin Leif Karlsonin luotsaamaan keskiaikayhtyeeseen, jonka riveissä pääsin loppukonsertissa esittelemään taitojani paitsi laulajana myös pienten symbaalien soittajana. Erityisen mielenkiintoista oli koota keskiaikayhtyeen esityskokonaisuutta: lähtökohtana oli kaksi yksiäänistä laulua ja yksi instrumentaalimelodia, ja yhteistyössä muun muassa soitinnusta ideoimalla niistä syntyi suorastaan maaginen kokonaisuus. Tutuiksi tulivat myös toinen toistaan merkillisemmät soittimet kampiliirasta rebeciin, ja pääsinpä kerran iltamyöhällä kokeilemaan myös krummhornin, varhaisen ruokolehtisoittimen soittamista.
Riemastuin ja inspiroiduin kerta toisensa jälkeen siitä, miten harrastelijat ja ammattilaiset tekevät musiikkia yhdessä ilman ylimääräisiä raja-aitoja kaikki toinen toisiltaan oppien. Muiden kurssilaisten musisointia seuraamalla opin varmasti ainakin yhtä paljon kuin omilla laulu- ja yhtyetunneillani. Musiikin perusteiden opettajan työssäni olen toistuvasti pohtinut sitä, millaiseen muusikkouteen musiikkiopistoissa opiskelevia nuoria tulisi kannustaa. Vanhan musiikin yhteisö tuntuu ruokkivan korkeatasoista ja omistautunutta musiikin harrastamista, ja todella soisin, että vastaava ajattelu läpäisisi kaiken musiikin harrastamisen kentän.
Veera Hiltunen
Kirjoittaja viimeistelee musiikinteorian opintojaan Sibelius-Akatemiassa ja työskentelee musiikin perusteiden tuntiopettajana.