Syksyyn 2026 on mahtunut runsaasti yhteismusisointia, esimerkiksi useita barokkioopperoita sekä kamarimusiikillinen barokkilaulukilpailu. Ei tarvitse kuitenkaan mennä kuin noin 50 vuotta ajassa taaksepäin, kun päästäkseen soittamaan kamarimusiikkia oli nokkahuilunsoittajan rakennettava itse myös cembalo. Svamulin blogissa Markus Linjama valottaa, miten soitinrakennus, yhteismusisointi ja tulevaisuuden innovaatiot kietoutuvat 1970-luvulla Linjaman verkostoissa toisiinsa.
Saatesanat
Olen Markus Linjama, 78-vuotias jyväskyläläinen, insinööri ja ammattikoulun lehtori. Käväisimme muutama vuosi sitten Helsingissä, ja sattumalta tarjoitui mahdollisuus käydä kaksituntisessa barokkikonsertissa Saksalaisessa kirkossa. Upea kokemus, taisi olla Sibelius-Akatemian tutkintoja. Konsertin jälkeen keskustelin cembalistin kanssa ja tuli esille, että Jyväskylässä harrastettiin barokkimusiikin soittamista jo 1970-luvulla. Hän pyysi kirjoittamaan aiheesta Svamulille, mutta tekemättä jäi. Korjaan asian tällä kirjoituksella. Koska soittaminen liittyi saumattomasti kosketinsoitinrakentamiseen, kirjoitan molemmista aiheista.
Omasta taustastani
Isäni oli säveltäjä Jaakko Linjama (1909–1983). Perheemme oli suuri ja kotona soitettiin paljon, lähinnä pianoa ja kirkoissa urkuja. Veljeni, säveltäjä Jouko Linjama (1934–2022) ja Seppo Linjama (1938–2011) olivat kanttoriurkureita sekä sisareni Riitta Viitala pianonsoiton lehtori. Useat muutkin sisaruksistani soittivat paljon, lähinnä pianoa, minäkin vähän Clementiä ym.
Lapsena ammattihaaveenani oli urkujenrakennus. Olinkin vuoden 1967 kesällä Veikko Virtasen urkurakentamossa harjoittelijana (myös Raimo Lintuniemi oli siellä harjoittelemassa).
Alttonokkahuilunsoiton aloitin vuonna 1969, kun löysin Fabian Dahlströmin ja Egil Cederlöfin nokkahuilukoulu Flauto Dolcen. Sen jälkeen ”suloinen huilu” soi, ensin Dolmetsin muovihuilulla, sitten päärynäpuisella Küng-huilulla. Ostin paljon nokkahuilunuotteja, tärkein oli ehkä Georg Friedrich Händelin (1685–1759) Vier sonaten für blockflöte. Vähitellen huomasin, että kaipasin säestystä ja yhteissoittoa.
Continuosäestys vaatisi cembalon tai jonkin muun vanhan soittimen. Veljeni Seppo kertoi 1960-luvun lopulla, että maskulainen opettaja Jyrki Urponen oli rakennuttanut käsitöissä 5.–6.-luokkalaisilla oppilaillaan yksinkertaisia, 2-oktaavisia cembaloita ja klavikordeja. Ajattelin, että jos nuo oppilaat pystyivät siihen, kyllä insinööriopiskelijankin pitää pystyä rakentamaan 4-oktaavinen cembalo.
Mutta mistä saisi tietoja? Kielten mitat sain, kun löysin tietosanakirjasta värähtelevän jousen kaavan. Siitä kaavasta näkyi, että pituus kaksinkertaistuu, kun mennään oktaavia alemmas (Just scale) ja että kielen jännityksen pystyi laskemaan taajuuden perusteella.
Ensimmäinen rakentamani cembalo
Ensimmäiseen cembalooni suunnittelin yksinkertaisen puurungon, jonka ystäväni Tauno Walkeajärvi teki Vaajakoskella puupuolen ammattikoululla. Siinä oli mäntyinen kaikupohja (n. 5 mm) modernien cembaloiden tapaan paksulla koivukehikolla. Sormion sain setäni vanhasta pianokanteleesta. Viritystapit olivat kanteleen tappeja. Koska minulla ei ollut koneita, luistit tein mäntyisistä lennokkirimoista, 5×20 mm. Pianoteräskielet sain rautakaupasta – ”Kein für Musikinstrumente” eli ei soittimiin. Rungon sivukehikko oli mittaan sahattua kimpilevyä, samoin suojakannet. Pohja oli n. 20 mm höylättyä mäntylautaa soittimen pituussuunnassa.
Laskin kielen pituudet siten, että tiesin teräskielen kestävän jopa 150 kg vetolujuutta neliömillille. Halvimmat nykyraudat kestävät n. 40 kg neliömillille. Ajattelin, että vanhoissa cembaloissa oli vaatimattomat teräkset ja laskin c3 pituuden 35 kg neliömillille. Kielen paksuushan ei vaikuta äänen korkeuteen. Olen jälkeenpäin verrannut mitoitusta vanhoihin cembaloihin, ja yllätys: samat pituudet sain laskemalla kuin vanhat mestarit kokemuksen kautta. Cembalossani on vain yksi 8’ äänikerta. Se helpotti huomattavasti rakentamista, kun oli tilaa kielille ja koneistolle verrattuna normaaliin 2×8’-soittimeen. Saati kaksisormioiseen konsertticembaloon, jossa on lisäksi 4-jalkaisen kielet. Palaan myöhemmin tähän soitinrakennukseen.
Yhtyesoittoa
Keväällä 1970 otin yhteyttä Jyväskylän seurakunnan kanttori Mikko Kauttoon ja kerroin halusta soittaa yhdessä. Kanttorit ovat siitä hyviä, että he osaavat soittaa kosketinsoittimia ja heillä on urut käytössä. Mikko soitti myös poikkihuilua, ja hän otti yhteyttä Säynätsalon kanttoriperheeseen, Anja ja Osmo Logreniin. Anja soitti myös alttonokkahuilua. Jostakin kaivettiin esiin harrastajasellisti Eija Mansnerus. Muistaakseni Mansneruksilla oli piano, jonka vasaroihin oli laitettu nastat, jotta ääni kuulostaisi vähän cembalomaisemmalta (oikeastaan klavikordimaiselta). Nyt meillä oli kamariorkesteri, jossa oli tarvittaessa kolme kpl continuokosketinsoittajaa, kaksi nokkahuilistia, poikkihuilisti ja sellisti. Tällöin saatoimme valita kappaleita soolomusiikista kvartettoihin.
Minä ajattelin, että soittaisimme vain omaksi iloksemme, mutta kanttorit ajattelivat työtään, johon saisi vaihtelua. Niinpä pian harjoittelimme tavoitteellisesti. Ensimmäinen julkinen esiintyminen oli Ambokirkon 100-vuotisjuhlissa huhtikuussa 1970 Jyväskylän yliopiston juhlasalissa. Soitimme J. S. Schultzen (1733–1813!) Overturen (nr. 2) kahdelle alttonokkahuilulle ja basso continuolle. Tästä tulikin suosikkikappaleemme. Se oli kuin barokin loppuhenkäys kromaattisine kulkuineen.
Mistä saimme mallia soittamiseen? Yhtyeessämme oli 3 ammattikirkkomuusikkoa, joten siellä oli ammattitaitoa. Mansnerusten kotona soitettiin paljon, samoin kotonani. Minä kuuntelin levyiltä Nicolaus Harnoncourtin johtamaa Concentus Musicus Wienin kappaleita, samoin Franz Brüggenin ja Hans Marin Linden nokkahuilumusiikkia. Levyjä oli saatavilla Telefunkenin Das Alte Werke– ja DGG Archiv -sarjoista.
Ensimmäinen oma kirkkomusiikki-ilta oli syksyllä 1970 Säynätsalon kirkossa (7.10.1970). Cembaloni oli maalaamaton ja ilman omaa jalustaa tuolien päällä. Tästä tilaisuudesta paikallislehti Keskisuomalainen teki kuvallisen jutunkin 8.10.1970:
Suomen musiikkioloissa harvinainen yhtye konsertoi eilis-iltana Säynätsalon kirkossa, jossa puhujana oli krha A. Vuoristo. Yhtyeeseen kuuluvat Markus Linjama 1.alttonokkahuilu, Anja Logren 2. alttonokkahuilu, Mikko Kautto poikkihuilu, Eija Mansnerus sello ja Osmo Logren cembalo. Yhtye esitti kaksi Telemannin triosonaattia [F- ja C-duuri] sekä saman säveltäjän d-mollikvartetin [po. kvarteton]. Lisäksi Schultzen d-mollisarjan 7 osaa sekä Lilletin [Loillet’n triosonaatti?] sonaatti e-molli. Jälkimmäisessä sävellyksessä on huiluosuuksia, jotka puhalsi Mikko Kautto. Nokkahuilujen, cembalon ja sellon yhdistelmä on varsin tavallinen esimerkiksi saksalaisissa kirkkomusiikkiyhtyeissä.
Soitimme myös ympäröivissä kunnissa, Uuraisilla ja Multian seurakuntatalossa (24.1.1971) sekä eräässä maatalossa. Multian ohjelman oli taltioinut vaimoni päiväkirjaansa: Georg Philipp Telemannin (1681–1767) triosonaatit C-duuri, F-duuri ja g-molli sekä hidas osa kvartetosta, Jacques-Christophe Naudot’n (n. 1690–1762) C-duuritriosonaatti, jossa soitin piccolonokkahuilua ja todennäköisesti Mikko huilua, ja luonnollisesti basso continuo oli mukana. Soitin myös Robert Valentinon (n. 1671–1747) nokkahuilusonaatin alttohuilulla ja lopuksi Anjan kanssa Gottfried Fingerin (n. 1655/6–1730) alttonokkahuiluduetton.
Äänitimme Yleisradiollekin kaksi Telemannin triosonaattia, jotka tulivat radiosta keväällä 1971. Jouduin lähtemään helmikuussa armeijaan ja yhtyeen toiminta vaimentui juuri kun Eijan isä oli keksinyt yhtyeelle hienon nimenkin: ”Ad Gloriam Musicee” tai jotakin sinne päin.
Lisää cembalonrakennuksesta
Kun sain oman cembaloni soimaan keväällä 1970, veljeni Seppo rakensi samaan aikaan itselleen pienen, kaksiäänikertaisen cembalon. Malli oli ”moderni” ja kielten mitat olivat ehkä Urposen spinetistä. Myös Sepon ystävä Lauri Virtaperko alkoi suunnitella omaa cembaloaan. Sen dispositio oli: 1. manuaali 8’+4’ ja 2. manuaali 8’ sekä luuttuäänikerta (omat luistit). Pituutta soittimella oli yli 2 metriä ja sävelala C-g3. Rakenne oli vanhojen englantilaisten periaatteiden mukainen, mutta meiltä puuttui tietoja: esimerkiksi 4’-kielten kiinnitystuki kaikupohjan alapuolella oli aivan liian heiveröinen eikä 4’:n äänikertaa voinut käyttää. Soitin on nyt Iin seurakunnalla soittokunnossa.
Tiedon aarteet avautuivat, kun saimme käyttöön cembalotutkijan Frank Hubbardin Three Centuries of Harpsichord Making sekä Raymond Russelin The Harpsichord and Clavichord. Lisäksi olin alennusmyynnistä ostanut Anthony Bainesin Musical Instruments Trough the Ages, jossa lyhyesti mutta tarkasti kuvattiin myös vanhoja cembaloita.
Syksyllä 1972 toteutin ammatti-ihanteeni, en urkujenrakentajana, vaan cembalonrakentajana. Vuokrasin Jyväskylässä Eeronkatu 5:stä kerrostalon kellaritilaa soitinverstaaksi. Talven aikana rakensin pienen, englantilaistyylisen 1-sormioisen cembalon. Dispositio oli 8’+4’ sekä luuttu (vaimentaa kieliä, mutta ei ole luuttuäänikerta omine luisteineen), sävelala oli C-g3. Myin cembalon joitakin vuosia myöhemmin Aulikki ja Rainer Brandereille Karkkuun. Talvella peruskorjasin Kari Jussilalle hänen radiolta ostamansa konsertticembalon 1950-luvulta (valmistaja Marcussen tai Zachariassen). Siinä oli kuuluisa ”Bach-dispositio”, joka kummittelee modernien cembaloiden kuninkaana. Dispositio oli 16’+2×8’ sekä 4’, ääniala FF-f3.
Lauri Virtaperko rakensi opintojensa ohessa cembaloansa 1970-luvun puolivälissä. Kerran kysyin, vaikuttiko rakentelu opintoihin. Vastaus oli: ”Täytyy laittaa asiat tärkeysjärjestykseen”. Käydessämme kerran Laurin kotitilalla Somerolla näin siellä puolivalmiin cembalon. Epäilen, että myös Laurin veli rakensi omaansa.
Yritystoimintani hiipui, vaikka yritys oli olemassa. Vuonna 1978 Oulun tuomiokirkon urkuri Maija Tynkkynen tilasi minulta Frank Hubbardin rakennussarjan, jonka rakensin hänelle. Samalla tilasin toisen, yksinkertaisemman ”Basic Kitin”, joka sisälsi vain vaikeasti hankittavat osat. Nämä sarjat perustuivat ranskalaisen 1700-luvun cembalorakentaja Pascal Taskinin (1723 –1793) vuonna 1769 rakentamaan cembaloon. Siinä huipentuu koko cembalorakennus ennen kuin fortepianot valtasivat klaveerimusiikin.
Tuon ”basic kitin” halusi Lauri Virtaperkokin ostaa, ja se oli paketeissa noin vuoteen 2020 saakka, jolloin Lauri tarjosi sitä samalla kuin omaa cembaloaansa. Kunnostin Laurin cembalon ja sen osti Juhana Torkki, joka myi soittimen Iin seurakunnalle tänä vuonna. Basic kitin kokosimme Jyväskylän rauhanyhdistyksen urkujenrakennuksen ”välityönä” ja se on nykyisin Jämsän Kristillisellä opistolla. Samalla rakensimme ”pitkästä puusta” toisen rungon samoilla piirustuksilla. Se on kellarissani ja ”vaiheessa”.
- Markus Linjaman englantilaismallisen cembalon runko vuodelta 1972.
Tämä taitaa olla tyypillistä itse rakennetuilla cembaloilla ja uruilla sekä klavikordeilla: aloitetaan, harrastus vaimenee ja aikojen päästä jatketaan rakentelua tai joku muu jatkaa.
Myös veljeni Heikki Linjama rakensi useita cembaloita, italialaismallisen virginaalin, viuluja, luutun, lyyroja sekä lukuisia kanteleita. Lisäksi hän rakensi irlantilaisia harppuja. Cembaloissa ja klavikordeissa on erittäin tarkkoja vaiheita. Sormiot ja koneiston pitää olla tarkkaan tehtyjä. Täytyy sanoa, että veljeni soittimissa nämä vaiheet olivat usein puutteellisia ja soittimilla oli vaikea soittaa.
- Heikki Linjaman rakentama cembalo 1970-luvun puolivälistä.
Lopuksi ajattelin sitä, minkälaista cembalorakennusta Suomessa on harjoitettu. 1700-luvulta en tiedä muita kuin Carl Petter Lenningin (n. 1711–1788) Turusta ja että Lenning olisi rakentanut klavikordin. 1900-luvulta tiedän vain mitä urkujenrakentaja Veikko Virtanen on kertonut. Hän kertoi nähneensä Sointeella 1940-luvun lopulla rakennetun cembalon (rakentaja Lenni Haapasalo?). Veikko kertoi itse rakentaneensa cembalon 1950-luvun alkupuolella. Hänhän oli ollut tanskalaisella urkurakentamolla, Christenssenillä, opissa tuolloin. Sitten olivat Urposen koulupoikien cembalot. Kati Hämäläisen italialaismallisen cembalon rakentajaa en tiedä, liekö Kati koonnut rakennussarjasta. Kävimme 1970-luvun alussa katsomassa soitinta ja hänellä oli siihen piirustukset. Varmastikin on ollut uskalikkoja, jotka ovat rakentaneet omia cembaloita.
- Heikki Linjaman italialaistyylinen virginaali.
Sivutuotteita
Kun tällainen harrastajajoukko keskustelee asioista, saattaa tulla yllättäviä sivutuotteita. Professori Seppo Mustonen oli 1970-luvulla oikea cembaloenthusiasti. Hän teki tilastomatemaattisen mallinnuksen viritysjärjestelmistä. Tässä mallissa yhtä parametria muuttamalla päästiin keskisävelvirityksestä tasavireiseen järjestelmään.
Lauri Virtaperko elektroniikan hallitsijana rakensi virityskoneen, jossa oli tämä toteutettuna. Tilasin itselleni Laurilta toisen virityskoneen ja se on edelleen toimintakunnossa. Tuo innovaatio oli 1970-luvun huipputekniikkaa. Suunnittelimme myös automaattista viritystä cembaloon, jossa käytettäisiin virityskonetta.
Lauri on myös urkujensoittaja. Keskustelimme, että äänitettäisiin vanhoista uruista äänet ja laitettaisiin ne sähkösoittimeen. Samalla otettaisiin tiedot kosketuksesta ja kun soitettaisiin jonkun vanhan urun äänillä, koskettimien servot tekisivät kosketuksen samanlaiseksi kuin alkuperäisten urkujen kosketus on. Tämä äänitystekniikka on nyt toteutettuna ns. virtuaaliuruissa melkein 50 vuotta myöhemmin.
Lopuksi
Kirjoituksesta ilmenee, että kun on intoa, aika vähäisilläkin taidoilla voi toteuttaa niin soittamisen kuin soitinrakennuksen unelmia. Töitä tehdessä taidotkin karttuvat. Aina ensin on ajatus.
Markus Linjama
Kuvat: Markus Linjaman kotialbumi.