Eteläsuomalaisen Osakunnan Laulajat on yksi lukuisista Helsingin yliopiston piirissä toimivista sekakuoroista, ja niiden joukossa se mielletään erityisesti vanhan musiikin esittäjäksi. Kuoroa johtava Teemu Tommola kertoo, miksi vanha musiikki on EOL:lle läheistä. Entä mikä on vanhan musiikin asema Suomen sekakuorokentällä yleisemmin?
Sodanjälkeiset vuosikymmenet olivat kamarikuorojen aikaa. Ohjelmiston painopiste siirtyi pois kansallisromantiikasta, ja kiinnostus kohdistui toisaalta renessanssimusiikkiin, toisaalta moderniin kuoromusiikkiin, jossa oli käynnissä melkoinen lauluäänen keinovarojen inventaario. Tämän myötä kehittyi uusi äänenmuodostusihanne. Romanttinen sointi oli ainakin jonkin aikaa kokonaan poissa muodista. Sen sijaan tavoiteltiin äärimmäistä puhtautta ja selkeyttä. Vibrato oli pannassa – kuulostaako tutulta? – ja vanha polvi mutisi jotain ”haamulaulusta”. Soinnillisen uudistusliikkeen kiihkein vaihe taittui pian ja täyteläinen sointi palasi valikoimaan, mutta tietoisuus renessanssin vokaalimusiikin käyttökelpoisuudesta kamarikuorossa jäi elämään ja periytyi myös edeltäjilleni EOL:n johdossa.
Vanhasta musiikista kovasti kiinnostunut Kari Turunen oli 1990-luvulla perustamassa maineikasta Lumen Valo -yhtyettä ja toi asiantuntemustaan myös EOL:ään. Hänen kaudellaan kuoro mm. kävi läpi kuoromusiikin historiaa konsertti konsertilta yksiäänisestä kirkkolaulusta kohti nykypäivää. Vanhaan musiikkiin syvennyttiin tarkoituksella, ja sama linja jatkui allekirjoittaneen ottaessa johtajan tehtävät vastaan. Ajan myötä EOL:n paneutuminen vanhoihin mestariteoksiin näyttää kiinnittäneen lauluhaluisten huomion, koskapa moni kuoroon viime vuosina hakeutuneista on kertonut valinneensa kuoron nimenomaan rakkaudesta vanhaan musiikkiin.
Noin 25-henkinen EOL on esittänyt viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana a cappella Schützin Johannes-passion, Allegrin Misereren, joukon perusrenessanssimotetteja ja hiukan gregorianiikkaa, kevyen continuon kanssa Carissimin Jephte-oratorion ja maallista Monteverdiä sekä vaihtelevan kokoisten jousistojen kanssa Bachin ja Buxtehuden kantaatteja sekä Vivaldin Glorian (RV588). Englantilaista 1500–1600-lukujen musiikkia sisältävä levy ”Shades and Darkness” julkaistiin 2010. Poikkitaiteellista ulottuvuutta toi syksyllä 2014 valmistettu dramatisoitu matka musiikin historiaan ”Moniääninen Eurooppa”, joka sisälsi laulu- ja soitinmusiikkia Hildegardista Gesualdoon, näyteltyjä kuvaelmia musiikin historiasta, tanssia sekä periodiasuja. Tämä yleisön suosikkiesitys uusittiin Keskiajan Turku -tapahtumassa seuraavana kesänä.
Eteläsuomalaisen Osakunnan Laulajat laulaa toki paljon uuttakin eikä ole sellainen suvereeni vanhan musiikin spesialisti kuin vaikkapa mainio Kamarikuoro Utopia. Puolen vuosituhannen takaiset laulut tuntuvat kuitenkin lämmittävän laulajien sydäntä jollain aivan erityisellä tavalla. Renessanssipolyfonia on laulajalle palkitsevaa: stemmat tarjoavat täydellisen yhdistelmän äänellistä itsenäisyyttä ja kokonaisuuteen sulautumista, rytmiikka on yksinkertaista mutta vaihtelevaa, linjakas äänenkuljetus armahtaa aloittelevaa kuorolaista ja tarjoaa kokeneelle laulajalle mahdollisuuden hioa ilmaisunsa kauneutta. Barokkimusiikin viehätyksen taas olen kokenut piilevän sellaisissa asioissa kuin ilmavuus tai painokkuus, musiikin puhuvuus, fraseerauksen ilmeikkyys – se saa kuorolaisesta esiin lausujan tai näyttelijän.
Useimpien sekakuorojen ohjelmistossa vilahtaa silloin tällöin jokin madrigaali tai muu pieni vanha laulu (tai iso vanha passio…) mutta tähän repertuaariin erityisesti perehtyneitä kuoroja vaikuttaa Suomessa olevan aika vähän. Syitä voi vain arvailla. Ainakin kuoronjohdon koulutus on jättänyt vanhan musiikin tyylintuntemuksen paljolti johtajien itsensä hankittavaksi. Veikkaan myös, että vanha musiikki on – vaikkakin yleisesti kauniiksi koettua – huomattavalle osalle laulun harrastajista melko tuntematonta ja kenties vaikeasti lähestyttävääkin.
Ohjelmistoa etsivälle kuoronjohtajalle vanha musiikki on toisaalta mittaamaton aarreaitta, toisaalta vaaran tai turhautumisen paikka. Se, mikä näyttää sekakuoromusiikilta, onkin jotain muuta. Ranskalaisessa barokissa tulee vastaan stemmajakoa SATTB, johon eivät tahdo peruskuoron miesäänet riittää, ja englantilaisen barokin miesalttostemmat ovat naisille kiusallisen matalia. Bachin satsi on sekakuorolle sopivaa mutta teknisesti vaativaa. Miesäänille sävelletty Ockeghemin, Brumelin tai Josquinin musiikki ei sekakuorolle taivu, vaikka kuinka yrittäisi. 1500-luvun moteteista osa transponoituu sekakuorolle kivasti, osa ei. Transponointi merkitsee kuitenkin usein kompromissia lauluteknisen mukavuuden ja teoksen ominaisvärin välillä: muhevaksi sävelletystä musiikista tulee heleää ja baritonin ylärekisteriin kirjoitetut asiat kuulostavat ponnettomilta alttoäänen keskirekisterissä. Pienille kokoonpanoille sävellettyjen Dowlandin luuttulaulujen tai Morleyn madrigaalinrallatusten sointia joutuu kuoron kanssa ”kampaamaan” loputtomiin eikä lopputulos sittenkään ole riittävän läpikuultava.
Kun vain jaksaa etsiä ja kokeilla, laulettavaa alkaa kyllä löytyä: esimerkiksi sellaisten suurenmoisten veikkojen kuin Monteverdin tai Lasson kirkkomusiikki soi modernilla sekakuorolla tavattoman luontevasti. Sitäpaitsi noita suurenmoisia säveltäjiä on paljon. Hyvää musiikkia on maailma täynnä.
Teemu Tommola
Kirjoittaja on helsinkiläinen kuoronjohtaja ja säveltäjä.