Eläkepäivät eivät alkaneet ihan niin kuin Anssi Mattila oli kuvitellut. Usean vuosikymmenen opetusuran Sibelius-Akatemian vanhan musiikin aineryhmässä tehnyt cembalisti, urkuri ja orkesterinjohtaja eläköityi pitkäaikaisesta lehtorin virastaan syksyllä 2019, eikä aikaakaan, kun maailma joutui koronapandemian kouriin.
”Kuvittelin, että käyn koko ajan oppilaskonserteissa ja Urkissa tapaamassa ystäviä. Kissan viikset! Nyt olen vain kotona, ja voi mennä monta päivää etten puhu ääneen kenenkään kanssa.”
Ajanvietteenä cembalonkoristelu
Etäkonsertteja tulee kyllä seurattua, viimeksi Espoon Barokin konsertti Kansainvälisenä vanhan musiikin päivänä. Mutta se on laiha korvike. Kontrasti Akatemia-aikojen hypersosiaaliseen elämään on dramaattinen. Oppilassuhteita Mattila ikävöi.
”Minulla on ollut fantastisia oppilaita. Cembalonsoittoa oli opetuksessani itse asiassa suht vähän. Opetin kuorokapuja ja kapuluokkaa, tein töitä laulajien kanssa, ja kamarimusiikkiopetusta oli paljon. Kesäloman alkaessa lähdin aina autolla Jäämerelle, ettei tarvitsisi puhua vähään aikaan kenenkään kanssa!”
Nyt päivät kotona ovat kuluneet esimerkiksi viimeistellen cembalon koristemaalauksia, ja Hämeessä Mattilalla on satavuotias talo, jossa riittää puuhaa. Hänellä on kolme cembaloa, joissa oma kädenjälki näkyy: vuonna 1982 itse rakennussarjasta rakennettu soitin, Henk van Schevikhovenin rakentama cembalo, johon Mattila teki koristemaalaukset, sekä saksalaismallinen cembalo, joka valmistui Schevikhovenin ja tämän seuraajan työpajassa jo 20 vuotta sitten ja jota Mattila on nyt maalannut ja koristellut.
”Tämän cembalon esikuva sijaitsee Ruotsissa Hudiksvallin pikkukaupungissa ja se on siitä erikoinen, että se on yksi kolmesta soittimesta, joka on säilynyt Bachin cembalon rakentajalta Michael Mietkeltä. Eikä tätä Ruotsin kappaletta ole moneen kertaan korjattu ja pilattu toisin kuin niitä jotka ovat Berliinissä”, Mattila kertoo.
Ruotsalaiscembalosta löytyi Mietken signeeraus 90-luvulla, ja silloin Mattila ja Schevikhoven kävivät paikan päällä tekemässä piirrokset kopiota varten.
Tiimihenki pysyy
Anssi Mattila naurahtaa helpottuneena, että ennätti eläkkeelle ennen poikkeusaikojen etäopetusrumbaa.
”Tämä kaikki on niin erikoista. En tajua etäopettamista musiikissa. Ei kosketusta ja kaikkea sitä musiikin vuorovaikutusta pysty välittämään telkkarin läpi.”
Opetusuraltaan Mattila lähti hyvillä mielin. Aineryhmä jäi hyviin käsiin, ja Annamari Pölhö aloitti samana syksynä uutena ainejohtajana Jari S. Puhakan jälkeen.
”Ja aineryhmä on ylipäätään olemassa”, Mattila huudahtaa. ”Aina muutaman vuoden välein sitä on yritetty pyyhkiä syrjään.”
Nyt Kaarlo Hildénin ollessa dekaanina vanhan musiikin väki voi olla luottavaisin mielin.
”Hän on hyvä tyyppi.”
Mattila on nähnyt vanhan musiikin aineryhmän kaarroksen aivan alusta asti: ensimmäiset hankkeet 80-luvulla, vanhan musiikin studion perustamisen 1995 ja oppiaineen eri vaiheet. Muutoksia on puhallellut suuntaan ja toiseen, mutta ydin on pysynyt samana: tiimihenki.
”Välillä aineryhmä oli itsenäinen, välillä osa orkesterisoiton osastoa, joskus meitä yritettiin laittaa jopa pianon aineryhmän osaksi.”
Suuri Taideyliopisto-uudistuskaan ei juuri vaikuttanut vanhan musiikin aineryhmän perhemäisyyteen.
”Vaikka yksi oli ainejohtaja, ei koskaan ole ollut sellaista esimiehen ja alaisten välistä hierarkiaa”, Mattila sanoo.
Barokin ydin on orkesterissa
Mattilan omina opiskeluaikoina opinnot koostuivat enimmäkseen soolosoitosta. Se ei vastannut vanhan musiikin muusikon todellista työnkuvaa – Mattila laskeskelee tehneensä parhaimmillaan 50 konserttia vuodessa, mutta koko urallaan vain kymmenisen sooloresitaalia. Opetuksen sisältöä muutettiinkin jo varhaisessa vaiheessa. Continuosoiton osuutta lisättiin cembalo-opinnoissa, ja kamarimusisointi nousi keskiöön. Tämä on tilanne edelleen. Opinnot perustuvat ajatukselle siitä, että vanhan musiikin ammattilaisuus on kamarimuusikkoutta.
”Harvemmassa ovat olleet tunnit, että joku soitti yksikseen. Yleensä oli aina joku komppaamassa tai soittamassa oli yhtye. Se on meidän opetuksessa hienointa – se on tiimityötä monella tasolla.”
Ja barokkimusiikissa tiimityön tiivistymä on orkesteri. Mattilalle barokkimusiikin ydin on juuri orkesterissa ja sen soittimissa – jousissa, continuossa, erilaisissa puhaltimissa.
Myös vokaalimusiikki on tietysti erottamaton osa barokkiohjelmistoa. Mattila nautti suuresti joka kevät laulajien kanssa tehdyistä kursseista. Viimeisinä vuosina yhteistyöopettajana oli Tuuli Lindeberg. Lauluopiskelijat perehtyvät barokkiin yksittäisten aarioiden sijaan hyvinkin laajojen teoskokonaisuuksien kautta, ja säännöllisesti tehdään yhteisponnistuksina suurteoksia – Mattilan opetusuran viimeinen oli Händelin The Triumph of Time and Truth -oratorio Sibafest-festivaalilla alkuvuodesta 2018. Laulajien kautta Mattila on myös nähnyt nuorissa muusikkouden murroksen: yhdenmukaisesta bel canto -kulttuurista on tultu tyylilliseen moniosaamiseen.
Monipuolinen muusikko pärjää
Monipuolisuutta Mattila ei lakkaa korostamasta. Hän ei ole koskaan ajatellut, että vanhan musiikin osaaminen olisi kapeaa erikoistumista, autenttisuusniuhotuksesta puhumattakaan. Hän iloitsee suuresti Suomen musiikkielämän nykytilanteesta, jossa vanhan musiikin muusikot eivät enää ole kummajaisia ja yhä useammalla orkesterimuusikolla on ammattimainen kontakti barokkisoittoon ja koulutusta alalla.
”Tämä on huikeaa. Nuoruudessani oli vielä vastakkainasettelua vanhan musiikin muusikoiden ja orkesterimuusikoiden välillä, mutta nykyään on itsestään selvä osa ammattitaitoa, että pitää pärjätä myös barokkiviululla.”
Baselissa saatettiin kauhistella suomalaisia, jotka jakavat aikaansa modernin ja barokkiviulun välillä.
”Se oli niin puhdasoppista. Muusikot ovat muusikoita. Nykyään elämme valtavassa musiikkimeressä, jossa kaikki musiikkityylit yhdistyvät. Emme voi palata sellaisiksi 1700-luvun muusikoiksi, jotka osasivat vain aikansa uutuussävellykset. Meihin ihmisinä vaikuttaa koko tämä musiikkikulttuuri, joka ympäröi meitä lapsesta saakka”, Mattila sanoo.
Siinä on myös nykyajan muusikon menestyksen avain: joustavuus ja monipuolisuus tyyleissä, yhteistyössä ja välineissä. Monella on taitoa useammassa instrumentissa, nykymusiikissa ei ole mitään vierasta, ja monitaiteisuus tai vaikkapa elektroniikan käyttö tulevat luontevasti osaksi työtä.
”Aiemmin Akatemialla tehtiin yksi tutkinto, ja sitten byrokratia pakotti ulos talosta. Nyt on normaalia tehdä useita tutkintoja. Se on nykyaikaista muusikkoutta”, Mattila sanoo.
Mattilan toistaiseksi viimeinen oma esiintyminen oli jouluna 2019 Imatralla, jossa hän soitti entisen oppilaansa Johannes Vesterisen Sonus Borealis -yhtyeen kanssa. Viitisen vuotta sitten hän oli Imatralla soittimenaan sähkökitara, ja nuottitelineeltä löytyi mm. Gabrielia.
”Ilman koronaa teksin ehdottomasti konsertteja edelleen, soittamista en ole lopettanut.”
Auli Särkiö-Pitkänen
Kirjoittaja on Svamulin verkkosivujen päätoimittaja.