Kaksi vanhan musiikin voimahahmoa, Markus Malmgren (o.s. Turakka, 1969–2024) ja Lauri Pulakka (1962–2024), siirtyivät ajasta ikuisuuteen vuoden 2024 aikana. Jukka Rautasalo ja Markus Sarantola muistelevat ystäviensä ja kollegoidensa jälkeensä jättämää mittavaa vanhan musiikin perintöä.
Laaja-alainen ja monipuolinen muusikko
Kuva: Ulla Nikula.
Lauri Pulakka oli muusikkona poikkeuksellisen monipuolinen. Sellonsoitto muodosti hänen muusikkoutensa ytimen, mutta laajeni siitä kattamaan musiikin alalla kaikkea kuviteltavissa olevaa. Itselleni ei tule mieleen meidän aikamme Suomessa ketään, joka olisi kyennyt samankaltaiseen laaja-alaisuuteen kuin Lauri. Hän hallitsi soittajana mestarillisesti niin sellon, barokkisellon kuin viola da gambankin. Hän oli myös kapellimestari, festivaalijohtaja, taiteellinen suunnittelija, musiikkitieteilijä, musiikkikolumnisti, sovittaja, äänitystuottaja ja pedagogi. Eikä tuo suinkaan vielä kerro kaikkea. Hän työskenteli suvereenisti kaikkien länsimaisen taidemusiikin tyylikausien parissa, ja opettajana hän kykeni toimimaan niin soitonopettajana, barokin laulumusiikin ohjaajana kuin pitämään luentoja musiikin historiastakin.
Laurin suhde vanhaan musiikkiin alkoi Keski-Pohjanmaan musiikkiopiston kamariorkesterissa. Laurista tuli kamariorkesterin jäsen heti kun Juha Kangas sellaisen päätti perustaa vuonna 1972. Juha Kangas oli itse kiinnostunut barokkimusiikin esittämiskäytännöistä ja kävi ammentamassa oppia mm. Wienissä kuuntelemalla Nikolaus Harnoncourtin pitämiä orkesteriharjoituksia. Nämä opit tulivat käyttöön kamariorkesterin toiminnassa. Sittemmin Kankaan kokoama kokoonpano kasvoi ulos musiikkiopistosta ja sai muutettua toimintansa ammattimaiseksi. Orkesteri nimettiin Keski-Pohjanmaan Kamariorkesteriksi ja se on tullut tunnetuksi muiden ansioidensa ohessa myös vivahteikkaista barokkitulkinnoistaan.
Laurin kiinnostus vanhaan musiikkiin kasvoi kuitenkin suuremmaksi ja muodostui intensiivisemmäksi kuin kamariorkesteriohjelmistoa esittävän orkesterin soolosellistiltä olisi osannut odottaa. Hän opiskeli barokkisellon- ja gambansoittoa sivuaineena Sibelius-Akatemiassa Timo Junturan johdolla ja teki lukuisia opintomatkoja Amsterdamiin ja Pariisiin. Myös kotimaisilla kesäkursseilla hänellä oli monia kansainvälistä arvostusta nauttivia opettajia. Mainittakoon heistä Christoph Coin, Sarah Cunningham ja Jaap ter Linden.
Opinnot ja niiden jatkona musiikintutkimus jatkuivat myös akateemisella uralla. Siinäkin painopiste oli vanhassa musiikissa. Laurista tuli musiikin lisensiaatti vuonna 1992 ja musiikin tohtori vuonna 2003. Tutkinnot hän suoritti taiteellisina tutkintoina, joissa keskeinen osa tutkintoa on konserttisarja. Lisensiaattityön aiheena olivat J. S. Bachin soolosellosarjoista tehdyt nuottieditiot, ja tohtoritutkinnon kirjallinen osuus käsitteli bassoviulun (sellon) kohoamista säestyssoittimesta soolosoittimeksi 1600-luvulla.
Laurin, kuten monen muunkin muusikon, kohdalla ammatillinen työ kulki jatkuvasti tietämystä syventävän ja taitoa kasvattavan opiskelun rinnalla. Hän oli perustamassa lukuisia vanhaan musiikkiin keskittyneitä yhtyeitä ja soittajana mukana vielä useammassa. Näitä olivat mm. The Jones Band (jonka levytyksiä on kehuttu monissa medioissa), Barocco Boreale, Camerata Chydenius, Kuudennen Kerroksen yhtye/orkesteri (nykyään Suomalainen Barokkiorkesteri), Les Goûts Réunis ja La Compagnie Inégale.
Lauri esitti ahkerasti myös barokkisellolle ja viola da gamballe sävellettyä soolo-ohjelmistoa. Lukuisista soittokumppaneista mainittakoon erityisesti barokkiviulisti Kreeta-Maria Kentala, jonka kanssa yhteistyö jatkui pitkään ja käsitti myös useita levytyksiä.
Laurin laajasta osaamisesta ja tietämyksestä pääsi oppia ammentamaan suuri joukko vanhan musiikin opiskelijoita Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa ja Yrkeshögskola Noviassa. Jälkimmäisessä hän opetti barokkisellon lisäksi viola da gamban soittoa sekä vanhan musiikin historiaa.
Jukka Rautasalo
Organista ja organisoija: Kaikki musiikki tehdään urkujen ympärillä
Kuva: Richard Nordgren/HBL.
Markus Malmgren oli kirkkomusiikin lehtori, urkuri (organista), musiikintutkija, yhtyeen- ja kuoronjohtaja sekä muun muassa monipuolinen pedagogi. Joskus häntä on kutsuttu maan parhaaksi continuourkuriksi. Mottonsa hän lainasi Michael Praetoriukselta: ”Kaikki musiikki tehdään urkujen ympärillä”.
Markukselle urut eivät ensisijaisesti olleet soolosoitin ja hänellä olikin tapana kyseenalaistaa ajatus yksinäisestä solistista urkuparvella. Hän on kirjoittanut aiheesta tähän tapaan:
Historiallisten kenraalibassokäytäntöjen valossa urut eivät ole olemassa ensi sijassa urkumusiikkia varten, vaan universaalina säestyssoittimena urut soveltuvat minkälaiseen musiikkiin tahansa. Oltuaan vuosisatojen ajan kaiken musiikillisen toiminnan keskiössä urut ovat kuitenkin nykypäivän musiikkikulttuurissa syrjäisemmässä ja marginaalisemmassa asemassa kuin milloinkaan ennen. Syynä tähän on urkutaiteen varsin yksipuolisesti solistinen identiteetti. Soitinten soitinta – niin kuin Praetorius urkuja kutsuu – ei ole luotu ensisijaisesti yksinään soitettavaksi, vaan tämä kunnianimi velvoittaa asettamaan urkujen monipuoliset voimavarat kaiken musiikin ja musisoinnin palvelukseen.
Vuonna 1969 Kemin maalaiskunnassa syntynyt Markus Malmgren opiskeli Olli Porthanin johdolla Sibelius-Akatemiassa (diplomi 1994) ja jatkoi opintojaan Jacques van Oortmerssenin johdolla Amsterdamin Sweelinck-konservatoriossa, missä hän suoritti solistitutkinnon vuonna 1996. Hän esiintyi solistina, säestäjänä ja kamarimuusikkona useimmissa Euroopan maissa sekä Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Hän työskenteli kirkkomuusikkona Kirkkonummella, Espoossa ja Helsingissä. Vuodesta 2000 lähtien hän oli Sibelius-Akatemian urkujensoiton, improvisaation ja kirkkomusiikin opettaja. Lisäksi hän toimi kymmenen vuoden ajan musiikkikriitikkona ja kolumnistina Hufvudstadsbladetissa. Vuonna 2015 hän suoritti musiikin tohtorin tutkinnon Taideyliopistossa; kirjallisen työn otsikko oli Nuotin vierestä soittamisen taito. Näkökulmia kenraalibasson olemukseen. Markus johti muun muassa Espoon Motettikuoroa, perustamaansa MGRENsemblea ja vanhan musiikin yhtye Opus X:ää.
Opin kaimaltani hyvin paljon – välillä pidän häntä melkein opettajanani. Vanhan musiikin tuntemiseen ei riitä 1700-luvun perusteisiin tutustuminen; Quantzin tai Leopold Mozartin selailu ei alan haltuun ottamiseen riitä.
Sen tunnistaminen, mitä menneiden vuosisatojen musiikille tehtiin, miten sitä kohdeltiin tai alettiin rekonstruoida esimerkiksi 1900-luvun taitteessa, on keskeistä. Tällaisessa aihealueiden tuntemisessa Markus oli mestari, ja hän pystyi puhumaan niistä laajasti ja spontaanisti. Keskusteluja olikin meillä useita. Vuosisadan taitteesta puhuessani tarkoitan Adleria, Brahmsia, Dannreutheria, Dolmetschia, Straubea, Regeriä, Gurlittia, Scheringiä, Schweitzeria jne. Hyvin paljon on omaksuttavaa näissä aihepiireissä; aikakauden vaikutukset sille, millaiseksi niin sanottu vanha musiikki muodostui, ovat fundamentaalisia.
Markuksen ominta aluetta oli 1500- ja 1600-lukujen musiikin johtaminen. Repertuaari oli laaja ja erinomaisesti hallussa. Esittäminen ei koskaan tapahtunut a cappella, vaan eri soitinten monipuolinen mukanaolo ja hyödyntäminen oli itsestäänselvää. Tällaisen musiikintekemisen esitaistelija oli ystäväni Markus.
Hän organisoi elämänsä aikana useita suurenmoisia projekteja. Hänen pioneeriutensa perustui siihen, että hän ei tyytynyt pelkän Bachin esittämiseen (jota sitäkin johti poikkeuksellisella tavalla), vaan valtava edeltävien aikakausien ohjelmisto käsitti sellaisia nimiä kuin Demantius, Böhm, Tallis, Tunder, Schütz, Buxtehude, Scheidt, Schein, Schelle ja Sweelinck. Yritin kerran kysyä häneltä jonkinlaista priorisointia, joitakin kiinnostuksen painopisteitä tai vaikka luetteloa omasta keskeisimmästä ohjelmistosta, mutta kysymys ei ollut hänelle millään tavalla olennainen.
Hänellä oli tapana kritisoida digitaalisen ajan periodiorkesterikulttuuria, jossa soittimemme tosiasiassa ovat varsin nykyaikaisia kompromisseja ja edeltävien aikakausien ensemblesoiton historian tuntemus suhtkoht alhaista. Moderneihin pikku-urkuihin hän suhtautui varautuneesti; kuuluihan alkuperäiseen kirkkomusiikkiteosten toteutukseen nimenomaan isojen urkujen soittaminen urkuparvella. Opus X -yhtyeen parista kaima löysi tämän tyyppisissä kysymyksissä hengenheimolaisia ja yhteistyötä tehtiin useana vuotena.
Urkurit näyttävät osaavan kaikenlaista – heidän kirjallisia tuotoksiaan lukiessa silmiin pistää omassa luokassaan painiva asiantuntemus, mutta Markus hallitsi edellä mainittuja alueita vieläkin kattavammin ja suvereenimmin. Tällaisten tietäjien joukossa hän totisesti oli primus inter pares.
Super-aivo johti leikkauksesta toivuttuaan Turun tuomiokirkossa lokakuussa 2022 konsertin, jossa esiintyi Suomen kaikkien aikojen suurin renessanssiyhtye. Kyseessä oli Turun tuomiokirkkoseurakunnan ja Åbo svenska församlingin isännöimän kirkkomusiikkijuhlan päätapahtuma eli kaksikielinen messu.
Eri puolille kirkkotilaa oli Turussa sijoiteltu useampia yhtyeitä ja pieniä orkestereita sekä pari kuoroa. Markus pystyi ylimmältä parvelta käsin johtamaan suurta kokonaisuutta ja samalla soittamaan itse mukana urkuja.
Kaiken tämän sai aikaan organista – organisoija. Suurenmoinen oli kokemus kollektiivisesti esittää muun muassa Suvivirren 1600-luvun versiota. Elämys oli ainutlaatuinen renessanssiröörien ja asianmukaisten vaskien päristellessä menemään tuomiokirkon täydeltä. Senkin assosiaation tai muistuman sain siellä lehterillä mukana soittaessani, että Markus Malmgrenin tohtorintutkinnon tarkastustilaisuuden päätteeksi marraskuussa 2015 oli yksissä tuumin veisattu virsi 484 Totuuden henki.
Markus Sarantola