Kun otan käteeni modernin käyrätorven, asetun historialliseen jatkumoon, joka minun kohdallani tarkoittaa suomalaista käyrätorvikoulua, wieniläistä käyrätorvikoulua sekä opettajaani Radovan Vlatkovicia. Mutta kun puolestaan otan luonnontorven käteeni, vaikutteet tulevat ranskalaisesta ja böömiläisestä luonnontorvikoulukunnista. Kun soitan barokkitorvea, mielikuvani hakeutuvat Bachin aikaisiin trumpetin ja Corno di caccian soittajiin sekä metsästystorvimusiikkiin. Ero soittotuntumassa ja sointimielikuvassa torvien välillä on siis valtava. Muusikkona teen toki omat yksilölliseni ratkaisuni, mutta nuo ovat mielikuvatasolla ne asiat, joista vaikutteet tulevat.
Opiskellessani Sibelius-Akatemiassa 90-luvulla ja 2000-luvun alussa opiskelin luonnontorvea ja barokkitorvea sivuaineisesti Olli Hirvosen johdolla. Olin talossa ensimmäinen käyrätorvisti, joka suoritti sivuainetutkinnon periodi-instrumenteilla. Muutaman viikon päästä tutkinnosta sainkin jo ensimmäisen keikkani: Bachin h-mollimessu Kuudennen kerroksen orkesterin kanssa Helsingin Vanhassa kirkossa. Heittäydyin niin sanotusti syvään veteen, koska h-mollimessun cornosoolo on yksi kirjallisuuden hankalimpia ja samalla myös hienoimpia. Sillä tiellä tässä ollaan vieläkin. Hienoja teoksia olen matkan varrella päässyt soittamaan sekä luonnon- että barokkitorvella. Ja h-mollimessun soolon kanssakin on tullut painiskeltua jo toistakymmentä kertaa. Mikä hienointa, nyt saan innostaa ja ohjata uutta sukupolvea periodisoitinten saloihin Sibelius-Akatemiassa.
Alusta alkaen minua kiehtoi historiallisten torvien sointi, äänen väri ja rikas ja erilainen artikulaatio. Tuntui oikeastaan itsestään selvältä, että jos olen käyrätorvensoiton ammattilainen, minun täytyy
tuntea soittimeni historia ja hallita myös periodisoittimet. Minua kiinnosti ottaa selvää, miltä teokset kuulostaisivat ja tuntuisivat soittaa niillä instrumenteilla, joille ne oli sävelletty.
***
Vanhojen torvien olennaisin ero moderneihin soittimiin on tietysti se, että luonnontorvessa ja barokkitorvessa ei ole venttiilejä. Soittimen yläsävelsarjan ääniä vaihdetaan puhallustekniikan, ansatsin ja kielen yhteistyön avulla. Luonnontorvea voidaan soittaa kromaattisesti erityisen tukkeamistekniikan avulla. Tällöin instrumentin kellossa olevalla oikealla kädellä muodostetaan erilaisia tukkeamisasentoja, jolloin saadaan muodostettua myös luonnonsävelsarjaan kuulumattomat äänet.
Tämä onkin luonnontorven suurin ero moderniin käyrätorveen ja barokkitorveen verrattuna. Käsitekniikka vaikuttaa kaikkeen instrumentin soittamisessa. Se tekee instrumentin kokonaissoinnista pehmeän ja tumman. Avointen ja tukittujen äänten balansointi ja intonointi on myös loputon projekti ja vaatii hyvin hienovaraista ansatsin ja puhallustekniikan käyttöä, jotta fraaseista tulisi hallittuja ja musikaalisia.
Barokkitorvi (Cor de Chasse/Corno di caccia eli metsästystorvi) on puolestaan läheisempää sukua barokkitrumpeteille. Barokin aikaan soittajat soittivatkin usein molempia instrumentteja. Barokkitorvessa käsi ei ole kellossa, joten ääni on kirkkaampi. Torven kello on myös paljon pienempi, joten kokonaissointi on pienempi ja trumpettimaisempi kuin luonnontorvessa. Barokkitorvessa käytössä ovat vain yläsävelsarjan äänet, joten barokkitorvikirjallisuudessa liikutaan usein instrumentin ylärekisterissä, jossa äänet ovat lähekkäin toisiaan ja diatoniset melodiat ovat mahdollisia.
1810-luvulla kehitelty venttiilikoneisto tekee venttiilitorvesta toki ylivertaisen soittimen romanttiseen ja uudempaan musiikkiin. Mutta klassisen ja barokin aikakausien musiikkiin luonnontorvi ja barokkitorvi ovat parhaimmat vaihtoehdot. Sointi ja artikulaatio sopivat täydellisesti soitettavaan musiikkiin ja balanssi muiden instrumenttien kanssa on automaattisesti kohdillaan.
***
Käyrätorvien ensimmäinen esiintyminen nuotinnetussa musiikissa oli Cavallin (1602–1676) Le Nozze di Teti e di Peleo -oopperassa, joka kantaesitettiin Venetsiassa vuonna 1639. Metsästystorvilla oli pieni fanfaari kyseisessä oopperassa. 1600-luvulla käyrätorvia käytettiinkin useimmiten metsästysaiheisissa fanfaareissa tai sitten melodisemmin soittimen ylärekisterissä, jolloin soitettiin ns. clarino-tekniikalla. Tuolloin metsästystorvet (Cor de Chasse) olivat kuitenkin harvinaisempia orkestereissa kuin esim. trumpetit.
1700-luvulla alkoi varsinainen luonnontorvien aikakausi, jolloin soittimesta tuli keskeinen klassismin ajan orkesterin instrumentti. Luonnontorviduo muodosti yhdessä kahden oboen, kahden fagotin ja myöhemmin myös klarinettien kanssa ns. harmonie-puhallinyhtyeen, joka oli tärkeässä roolissa 1700-luvun orkesterimusiikissa. 1700-luvulla luonnontorvesta tuli myös suosittu solistinen instrumentti. Luonnontorvivirtuoosit kuten Giovanni Punto, Johann Palsa ja Carl Thürrschmidt kiersivät ympäri Eurooppaa solisteina ja olivat aivan yhtä kuuluisia kuin ajan viulu- ja pianosolistitkin. 1800-luvulla käyrätorvet entisestään vahvistivat asemaansa keskeisenä orkesteri-instrumenttina ja suosittuna soolo- ja kamarimusiikkisoittimena.
Jos palataan käyrätorven juurille, sen alkuperä on erilaisten eläinten sarvien, ja puu- ja tuohitorvien soitossa. Erilaisia vaskisoitinten esi-isiä löytyy eri puolilta maapalloa eri kulttuureista. Nykyisen käyrätorven alkuperä voidaan jäljittää 1600-luvun Ranskaan. 1600-luvulla torvia käytettiin yleisesti paitsi metsästyksessä myös niiden jälkeisissä juhlissa. Kyseisen ajan torvenrakentajat vähitellen pidensivät instrumenttien pituutta, mikä lisäsi niiden käyttömahdollisuuksia juhlien instrumentteina. Eri mittaisista torvista saatiin muodostettua juhliin monipuolisempia kokoonpanoja. Samalla pituuden lisääntyminen vaikeutti kuitenkin soittimen käyttöä metsästyksessä. Niinpä ranskalaiset keksivät taivuttaa instrumentin niin, että se meni soittajan kehon ympäri. Siten syntyi Cor de Chasse eli metsästystorvi. Cor de Chassea soitettiin usein hevosella ratsastaen. Tällöin yhdellä kädellä pidettiin kiinni instrumentista ja toisella ohjattiin hevosta.
Vuonna 1680 Pariisissa vierailulla ollut kreivi Franz Anton von Sporck Böömin Lissasta (nykynen Leszno Puolassa) kuuli Cor de Chassea ja halusi kyseisiä instrumentteja myös omaan hoviinsa. Kotiin palatessaan hän lähetti kaksi alaistaan, Wenzel Swedan ja Peter Rölligin, Pariisiin opiskelemaan Cor de Chassen soittoa. Näin Cor de Chasse levisi Böömin alueelle, missä sen soittotekniikka kehittyi valtavasti. Sporckin hallitsemalla alueella Cor de Chassea käytettiin paitsi metsästyksessä myös Böömin ensimmäisessä orkesterissa, joka konsertoi Prahassa, Kuksissa ja Lissassa. Metsästystorvet levisivät vähitellen alueen muihinkin orkestereihin. Suuri kehitysaskel tapahtui muutamaa vuosikymmentä myöhemmin Dresdenissä, jossa Anton Joseph Hampel kehitti torven tukkeamistekniikan. Hampel oli kotoisin Böömin alueelta Prahasta. Hän liittyi Dresdenin orkesteriin 1737.
Tukkeamistekniikan kehittämisprosessi on mielenkiintoinen. Tarinan mukaan Hampel otti mallia oboistien tavasta käyttää kankaanpalaa äänen hiljentämiseen oboen kellossa. Hampel kokeili samaa ja huomasi, että työntämällä kankaanpalasen metsästystorven kelloon ääni nousi puolisävelaskelen. Hän ymmärsi, että tällä tavalla pystyttäisiin peittämään aukkoja, joita metsästystorvessa oli luonnonsävelsarjan äänten väleissä. Keksittyään tukkeamistekniikan hän sävelsi musiikkia, jossa oli käytössä ääniä, joita ei metsästystorvella aikaisemmin ollut soitettu. Huomattuaan, että kättä voi käyttää äänten tukkeamisessa, hän hylkäsi kankaanpalasen. Vaikka tarina on varmasti yksinkertaistettu ja romantisoitu versio tekniikan keksimisestä, voi siinä piillä ainakin osa totuutta. Tukkeamistekniikan keksimisen myötä soittajat muuttivat soittoasentoaan niin, että instrumentin kello kääntyi alaspäin, jotta käsi voisi toimia kellossa. Samasta syystä kellon läpimitta ja sen poraus suurenivat ja torven läpimitta pieneni. Näin Cor de Chassesta kehittyi böömiläismallinen luonnontorvi.
***
Seuraava suuri kehitysaskel käyrätorven historiassa oli venttiilien keksiminen 1800-luvun alussa. Heinrich Stölzel ja Friedrich Blühmel tekivät käyrätorveen ensimmäisen onnistuneen venttiilikoneiston vuonna 1814. Stölzel-venttiili patentoitiin Berliinissä vuonna 1818. Tämän jälkeen kehitettiin eri puolilla Eurooppaa useita muitakin venttiilikoneistoja. Näistä malleista erityisesti kolme venttiilikeksintöä saavutti suurimman suosion. Wieninventtiili (kaksoispumppuventtiili) kehitettiin vuonna 1819 ja patentoitiin vuonna 1823. Se oli suosituin malli saksankielisissä maissa aina 1850-luvulle asti. Itävallassa, etenkin Wienissä, sitä on käytetty aina meidän päiviimme saakka. Toinen venttiilimalli, joka oli laajasti käytössä saksalaisella kielialueella, oli vuonna 1835 patentoitu ylinteriventtiili. Vuosisadan loppuun mennessä siitä tuli alueella valmistettujen käyrätorvien standardiventtiili. Kolmas keskeinen venttiilityyppi oli 1838 kehitetty Përinet-pumppuventtiili. Se oli käytössä erityisesti Ranskassa ja Englannissa.
1800-luvun lopun käyrätorvensoittajayhteisössä vallitsi vahva kädenvääntö eri viritysputkien käytöstä venttiilitorvessa, erityisesti liittyen F- ja B-viritysputken käyttöön. Ratkaisu kiistelyyn löytyi, kun vuonna 1897 kehitettiin tuplatorvi. Ensimmäisen prototyypin instrumentista, jossa oli yhdistettynä F- ja B-torvi, tekivät vuonna 1897 saksalaiset torvenrakentajat Walter ja Fritz Kruspe. Torven mallin oli kehittänyt Edmund Gumpert, joka soitti käyrätorvea Meiningenin orkesterissa. Koska tuplatorvi kehitettiin Saksassa, siihen valikoituivat alueella suositut sylinteriventtiilit. Tämä tuplatorvi on tuntemamme moderni käyrätorvi, jolla soitetaan ympäri maailman (Wieniä lukuun ottamatta) sinfoniaorkestereissa. Esimerkiksi käyrätorvi, jolla minä soitan Radion sinfoniaorkesterissa on Alexander 103 -merkkinen tuplatorvi. Mallin numero 103 tulee siitä, että se patentoitiin vuonna 1903. Sekin on siis suhteellisen historiallinen instrumentti!
Tommi Hyytinen
Kirjoittaja on Radion sinfoniaorkesterin käyrätorvensoittaja, joka soittaa luonnontorvea ja barokkitorvea Suomalaisessa barokkiorkesterissa sekä toimii käyrätorven- ja luonnontorvensoiton opettajana Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa. Lisäksi hän on kouluttautunut Pilates-ohjaajaksi ja erikoistunut muusikoiden kehon käytön ohjaamiseen.