Eero Saunamäen voi bongata sinfoniaorkesterin edestä kantaesittämässä suomalaissäveltäjän nokkahuilukonserttoa, renessanssikeikalta vaimonsa Annan kanssa, Kaartin Combon fonistina Linnan juhlista tai YouTubesta taituroimasta nokkahuilulla leffamusiikkia. Miten tähän päädyttiin? Eero kertoo nyt muusikonpolustaan ja nokkahuiluajatuksistaan!
Aloitin musiikkiharrastukseni musiikkileikkikoulussa kolmevuotiaana Tampereen Hervannassa, ja nelivuotiaana muskarissa alettiin soittaa nokkahuilua. Olin siinä etevä, ja muskarin päätyttyä ohjaaja neuvoi hakeutumaan harrastuksen pariin Tampereen konservatoriolle, jossa opettajaksi tuli Johanna Järvi.
Tykkäsin Johannasta hurjasti ja nokkahuilu sopi kaltaiselleni seitsemänvuotiaalle luontevasti. Vuonna 1992, 12-vuotiaana pääsin ensimmäistä kertaa soittamaan sinfoniaorkesterin eteen, kun minut valittiin Tampereen kaupunginorkesterin lastenkonserttien solistiksi muutaman muun Konsalla soittavan lapsen kanssa. Teoksena oli John Bastonin nokkahuilukonsertto C-duuri ja orkesteria johti Atso Almila. Seuraavana vuonna esiinnyin Atson ja Helsingin kaupunginorkesterin kanssa Lasten juhlaviikoilla Savoy-teatterissa samalla teoksella. Näitä keikkoja varten sain myös ensimmäisen puisen nokkahuiluni, grenadillasta valmistetun Moeck Rottenburgh -sopraanonokkahuilun. Myös tumma puku hankittiin, totta kai.
Nokkahuiluopettajani Johanna otti vuoden virkavapaata 1990-luvun alussa enkä halunnut mennä muulle opettajalle vuodeksi. Joku ehdotti, että voisin alkaa soittaa jotakin muuta soitinta, ja saksofoni tuntui luontevalta, ehkäpä sormitusten vuoksi. Fonitunneilla edettiin vahvan nokkahuilutaustan vuoksi nopeasti, ja kun nokkahuiluopettajani palasi töihin, osasin pian soittaa kahta soitinta.
Nokkahuilu ei tuntunut mitenkään nololta edes teinivuosina, mutta asiaa tasoitti varmaankin saksofoninsoitto niin klassisilla soittotunneilla kuin bändikoulussakin. Ala-asteella perustetulla bändillä alkoi olla keikkoja, ja laulu tuli myös yhä enemmän kuvioihin. Tausta musiikkiluokkien kuorossa auttoi tässä.
Varusmiessoittokunnasta treenikipinä
Musiikki kaikissa muodoissaan kiinnosti minua, mutta ei vielä ammattiin asti. Armeijan kävin Puolustusvoimien varusmiessoittokunnassa Lahdessa, ideana saada suorittaa asepalvelus musiikin keinoin. Soittokunnan viikko-ohjelmiin sisältyi orkesteri- ja pienyhtyesoiton ja keikkojen lisäksi myös omaa harjoittelua, jolloin meidät jaettiin harjoituskoppeihin treenaamaan tietyksi ajaksi. Tällainen tiukempi treenaaminen oli minulle jotenkin uutta ja silmiäavaavaa – olin musiikkiharrastuksessa edennyt hyvin lahjakkuuden ja yleisen aktiivisuuden avulla. Nyt treenaus avasi uuden näkökulman aiheeseen.
Myös soittokunnan hyvä ja taitava varusmiesporukka sekä kannustavat johtajat vaikuttivat ajatuksiini jatkosta: päätin hakea opiskelemaan musiikkia Sibelius-Akatemiaan. Keväällä 2000 pyrin opiskelemaan musiikkikasvatusta, saksofoninsoittoa ja nokkahuilunsoittoa ja pääsin sisään nokkahuilulla. Sillä hetkellä nokkahuilu ei ollut minulla musiikillisten intohimojen kärjessä, mutta toki otin opiskelupaikan vastaan ja muutin Helsinkiin. Opettajaksi sain kokeneen mestarin Rabbe Forsmanin.
Nimeni oli jotenkin päätynyt myös Akatemian saksofoniopettajan Pekka Savijoen opiskelijalistalle, joten aloitin sivuaineiset saksofoniopinnot, jotka vuosien varrella kasvoivat tuntimääriltään vastaamaan pääaineen opintoja. Tein saksofonista A-tutkinnon kesällä 2010.
Nokkahuilulobbausta sävellysopiskelijoille
Akatemialla erilaiset musiikkityylit tulivat tutuiksi. Opiskelin Sibelius-Akatemian lisäksi myös yksityisesti ruotsalaisen nokkahuiluprofessori Dan Laurinin johdolla Tukholman saaristossa ja sain häneltä rutkasti inspiraatiota. Kutsun häntä mielelläni mentorikseni. Akatemialla tutustuin myös nokkahuilunsoitonopiskelijaan, joka on nykyisin vaimoni ja kahden poikamme äiti Anna.
Kun syksyllä 2003 soitin Akateemisessa puhallinorkesterissa saksofonia, oli ohjelmistossa Tomi Räisäsen musiikkia. Lähestyin Tomia treenien tauolla ja kysyin, onko Akatemian sävellysluokalla puhuttu mitään nokkahuilusta. Kävi ilmi, että nokkahuilu oli sävellysopiskelijoille tuntematonta aluetta, ja niinpä tutustutin Tomin nokkahuilun maailmaan. Tomin ensimmäinen nokkahuiluteos – sovitus alunperin pianolle sävelletystä sarjasta Omenapuun alla – sai kantaesityksensä Helsingin Taiteiden yönä vuonna 2004. Nykyään Tomilla on yli kymmenen nokkahuiluteosta, joita itsekin soitan säännöllisesti.
Kaartin soittokunnan konserttimestari Kai Ruskeepää oli ollut saksofoninsoiton C-kurssini lautakunnassa ja pyysi töihin soittokuntaan pariksi vuodeksi. Kun sijaisuus syksyllä 2006 päättyi, olin saanut valmiiksi nokkahuilun pääaineopinnot Akatemialla sekä kasvatustieteen opinnot Helsingin yliopistolla. Kun sijaistamani Kaartin virka tuli auki, hain sitä, voitin koesoiton ja sillä tiellä ollaan edelleen!
Bilekeikkoja ja duotyötä
Tällä hetkellä toimin Kaartin soittokunnassa erikoissoittajana ja Linnan juhlista tutun Kaartin Combon johtajana ja saksofonistina. Erikoissoittajuus tarkoittaa sitä, että saksofonien lisäksi virkaani kuuluu myös nokkahuilujen soitto. Tällainen monipuolisuus on todella rikasta ja pitää mielen virkeänä. Luulen myös, että olen yksi harvoista muusikoista maailmankin mittakaavassa, joka saa kuukausipalkkaa nokkahuilun soittamisesta! Nokkahuilulle on Kaartissa käyttöä yleensä joulukonsertissa, kuviomarssiesityksissä, kamarimusiikkikonserteissa sekä konserttojen solistina. Pääsoittimeni Kaartissa on kuitenkin baritonisaksofoni ja barskaa soitan myös saksofonikvartetti Aavassa sekä Tusan Brass -street bandissä. Lisäksi erilaiset saksofonit ovat toki mukana yksityisillä hää- ja synttärikeikoilla.
Lauloin paljon 2000-luvun alussa keikoilla The Surfers -bändin kanssa, ja 2010-luvulla suuntasin Complete Vocal Technique -laulutunneille muutamaksi vuodeksi. Juuri nyt laulu on hieman taka-alalla, mutta laulajana esiintyminen on jotain sellaista, josta tykkään todella paljon. Suora, instrumentiton kontakti yleisöön tuntuu samaan aikaan jännittävältä ja vapauttavalta.
Taideyliopiston Sibelius-Akatemian vanhan musiikin aineryhmässä olen opettanut nokkahuilunsoittoa ja kamarimusiikkia vuodesta 2008 lähtien. Välillä opiskelijoita on ollut enemmän, välillä vähemmän – nyt on hieman hiljaisempi kausi. Ammattiopiskelijoiden opettaminen on mahtavaa ja olenkin opettanut mm. nokkahuilun alkeita kirkkomuusikoille, renessanssimusiikkia ja nykymusiikkia Akatemian nokkahuiluluokalle, diplomiohjelmistoa vaihto-opiskelijoille ja valmistanut nuoriso-osastolaisia Akatemian pääsykokeisiin.
Vaimoni Annan kanssa olemme soittaneet yhdessä nokkahuiluja kohta 20 vuoden ajan, vanhaa musiikkia ja nykymusiikkia vaihtelevilla ohjelmilla: syksyllä on luvassa Kirmo Lintisen uuden nokkahuiludueton kantaesitys. Cembalisti Päivi Vesalaisen kanssa olemme soittaneet yhdessä vuodesta 2015 lähtien pääpainona vanha musiikki, nykymusiikkia kuitenkaan unohtamatta. Hieman ennen koronaa ehdimme kantaesittää Tuomas Turriagon nokkahuilusonaatin. Näiden vakituisten kokoonpanojen lisäksi minulla on projekteja mm. harmonikansoittaja Veli Kujalan ja muiden modernien soittimien soittajien kanssa. Nykymusiikkiteoksia olen kantaesittänyt vuodesta 2004 lähtien melkein 40 kappaletta, ja tämä työ jatkuu tasaiseen tahtiin.
Solistityötä soitin edellä
Nykyisin eniten ajatuksiani täyttää päivätyön lisäksi sinfoniaorkestereiden solistina toimiminen. Vuonna 2017 kantaesitin tilaamani Jukka Tiensuun nokkahuilukonsertto Appon Avanti!n ja Tomas Djupsjöbackan kanssa, ja siitä lähtien solistiesiintymisiä eri sinfisten kanssa on kertynyt jo yli kymmenen. Tiensuun konserton synnyttäminen oli pitkä prosessi, joka alkoi sähköpostistani Jukalle toukokuussa 2011. Onneksi jaksoin nähdä vaivaa konserton aikaansaamiseksi, sillä Tiensuun nimi herättää aina mielenkiintoa. Ja toki on hyvä, että intendenttejä lähestyessä on tarjota hieman kättä pidempää – nokkahuilua ja sen olemassaoloa uskottavana solistisoittimena kun saa kuitenkin aina selventää.
Jukan konserton lisäksi olen kantaesittänyt Jouni Hirvelän nokkahuilukonserton, ja ensi syksynä näkee päivänvalon Kalevi Ahon nokkahuilukonsertto Suomen Kulttuurirahaston rahoittamana. Tunnetut säveltäjänimet ovat tärkeitä, kun nokkahuilua tuodaan isoille areenoille ja ”vanhoihin rakenteisiin”. Toisaalta viime syksynä soitin kaksi kertaa Sinfonia Lahden solistina, ja ohjelmassa oli pelkkää barokkia. Oli minulle suuri hetki toimia solistina myös siten, että konserttiin ei kuulunut kuuluisan säveltäjän nykymusiikkitäkyä. Viime keväänä toimin Lapin kamariorkesterin liiderinä koululaiskonserteissa Rovaniemellä. Se olikin erityisen mieluista solistihommaa: soitin nokkahuilulla barokkia ja nykymusiikkia, saksofonilla romantiikkaa ja ranskalaista impressionismia, lauloin poppia ja juonsin keikat. Lisää tätä on toivottavasti luvassa tänä keväänä jos korona suo.
Lähestyn nokkahuilua instrumenttina. Ymmärrän sen vahvat juuret vanhassa musiikissa ja soitan sitä tyyliä mielelläni, mutta silti ajattelen, että nokkahuilu on puhallinsoitin siinä missä klarinetti, huilu ja saksofonikin. Se, että nokkahuiluja täytyy konserteissa olla eri aikakausien tyylien mukaan valmistettuja ja eri kokoisia, on mieletön rikkaus: usein minulla on yhdessä konsertissa 5–10 erilaista nokkahuilua, joita valitaan käytettäväksi teoksesta riippuen. Samankin aikakauden soittimia samassa vireessä voi olla monta erilaista, jos ne antavat teoksiin sopivia sointivariaatioita.
Pidän myös moderneista nokkahuiluista, kuten Helder-tenorista, Eagle-altosta ja Paetzold-bassoista.
Vanhaa musiikkia lähestyn toki historiallisten lähteiden kautta, mutta kuitenkin musiikki edellä. Uskon, että barokin ja renessanssin ajan muusikot ovat olleet hetkessä eläjiä, jotka ovat hullutelleet treeneissä ja maustaneet esityksiään reilustikin, mutta olleet myös vakavasti otettavia virtuooseja, jotka ovat tarvittaessa toteuttaneet nuottikuvaa tiukasti. Intonaatiosta olen tarkka.
Yllätä nokkahuilulla
Nokkahuilisti joutuu lähes aina selittämään soitinvalintaansa, sekä ammattimuusikoille että muille. Joskus olen kokenut tämän rasittavana – varsinkin kun toinen soittimeni on saksofoni, joka saa aina aikaan vau-huudahduksia – mutta viime aikoina olen alkanut tykätä siitä, että saan avata kysyjälle sitä, mistä nokkahuilunsoitossa on mielestäni kyse. Parhain juttu on tietenkin päästä soittamaan nokkahuilua sellaiselle henkilölle, joka kuulee sitä ensimmäistä kertaa ammattilaisen käsissä. Sen jälkeen ei enää tarvitse selittää, sillä kuulija kyllä vakuuttuu soittimen ilmaisuvoimasta ja mahdollisuuksista. Tämän olen huomannut varsinkin solistikeikoilla sekä esiintyessä lastenkonserteissa. Nokkahuilu ja sen mahdollisuudet tulee saada suuren yleisön tietoon!
Tähän oikeastaan perustuu tuleva Nokkahuiluguru-projektini. Tarkoituksena on kehittää konsepti, jota voisi myydä yrityksiin, klubeille ja vastaaviin rennompiin, lähellä yleisöä oleville lavoille. Sen sijaan, että tilaisi taikurin tai beatboxaajan, järjestäjä voisi tilata nokkahuilunsoittajan, joka hämmästyttäisi monipuolisilla nokkahuilutaidoillaan. Nokkahuiluguru-ideaan liittyvät myös YouTube-videot, joita aloin tehdä viime vuonna. Huomasin, että netissä ei ole suomenkielisiä ammattilaisten tekemiä nokkahuiluvideoita, ja ajattelin tarttua tilaisuuteen. Toki laitan kanavalleni myös konserttivideoita. Tällä hetkellä suosituin videoni on englanninkielinen bassonokkahuilusta ja Disneyn Mandalorian-sarjan teemasta kertova video, jolle on parissa kuukaudessa kertynyt yli 14 000 näyttökertaa. Toinen suosittu video on yhdessä beatboxaaja Rudi Rokin kanssa tehty Mission impossible -video, jota on nyt katsottu 134 000 kertaa.
Monipuolisuus avaa ovet
Titteli ”monipuolinen muusikko” kuulostaa hieman kliseiseltä, mutta sellaiseksi itseni koen. En ole koskaan identifioinut itseäni vain vanhan musiikin muusikoksi tai saksofonistiksi. Tästä oli minulle haittaa opiskeluvuosina, kun olin vanhan musiikin opiskelijoiden mielestä ”fonisti, joka soittaa nokkahuilua” ja fonistien mielestä ”nokkahuilisti, joka soittaa fonia” – tai näin ainakin sen itse välillä koin. Minulle myös monesti ehdotettiin vain toiseen soittimeen keskittymistä, kevyen musiikin parissa toimimisen lopettamista ja muuta sellaista, mutta onneksi pidin pääni. Minulla ei olisi näitä töitä ja näin montaa mielenkiintoista projektia eri genreissä jos olisin keskittynyt opiskeluaikana vain yhteen asiaan. Nykyäänhän monipuolisuutta onneksi korostetaan ja laaja-alaisuutta arvostetaan.
Tietenkään kaikessa ei voi olla täydellinen. Minun täytyykin selkeästi aikatauluttaa ja periodisoida tekemisiäni, jotta saan toteutettua työt laadukkaasti. Myös erilaiset roolit auttavat: saksofonistina koen itseni enemmän orkesteri- tai sektiomuusikoksi kuin nokkahuilulla, jolla haluan työskennellä solistisemmin. Joka tapauksessa olen etuoikeutetussa asemassa saadessani olla kuukausipalkkaisissa orkesteritöissä niillä soittimilla, joihin olen saanut koulutuksen.
Olin perustamassa Suomen nokkahuiluseuraa reilu kymmenen vuotta sitten silloisten opiskelukavereideni kanssa. Yhdistykseen sai purettua mukavasti nokkahuiluenergiaa, ja olemmekin järjestäneet monia mestarikursseja, huoltokursseja ja konsertteja. Ehkä hienoin juttu on kuitenkin valtakunnallinen Nuorten nokkahuilistien katselmus, jota on järjestetty noin puolentoista vuoden välein eri puolilla Suomea vuodesta 2013 eteenpäin. Orkesterisoittimen harrastaja kuulee säännöllisesti, miten kaveri soittaa ja tapaa muita kohtalotovereita, mutta koska nokkahuilu ei ole orkesterisoitin, on näitä tilaisuuksia harvassa. Katselmus kehitettiin tähän tarpeeseen, ja se on osoittautunut tärkeäksi tapahtumaksi lapsille ja nuorille. Seuraava katselmus järjestetään ensi syksynä, ja se kokoaa jälleen yhteen nokkahuiluharrastajia ympäri Suomen.
Nokkahuiluopiskelijoiden määrä Akatemialla on vähentynyt dramaattisesti viimeisen 20 vuoden aikana. Toisaalta Suomi on pieni maa, ja usein minua huolettaa, miten kaikille nokkahuilisteille ja muille vanhan musiikin ammattilaisille riittää töitä toimeentulon saamiseksi. Toki monilla on montakin korkeakoulututkintoa, mikä auttaa asiassa. Vanha musiikki on kuitenkin mennyt eteenpäin ja vakiinnuttanut asemaansa Suomessa todella paljon, joten tämä luo uskoa. Vanhan musiikin ammattilaisia tarvitaan, mutta tarvitaan myös paljon intohimoa sen tekemiseen jo opiskeluaikana.
Eero Saunamäki
https://www.eerosaunamaki.fi
https://www.youtube.com/c/EeroSaunamäki/videos
https://www.facebook.com/nokkahuiluguru
https://www.instagram.com/eerosaunamaki
/https://www.instagram.com/eerokuvaa/