Mikä tuo on? Montako kieltä siinä oikein on? Miten se on viritetty? Miten sitä soitetaan? Voiko sillä soittaa yksittäisiä ääniä? Missä sitä voi käyttää? Mikä tuo punainen kieli on? Nämä ovat niitä peruskysymyksiä, joihin saan usein vastata avatessani soitinkoteloani ja ottaessani esiin instrumenttini, lironen. Kysymykset ovat ymmärrettäviä, sillä lirone on soittimena suhteellisen harvinainen ja myös ulkonäöltään erikoinen: se muistuttaa hieman selloa, sen kielet ja viritys ovat samankaltaiset kuin teorbissa tai luutussa ja sen nauhat taas ovat kaksinkertaiset kuten viola da gambassa.
Lironella, rakkaalla lapsella, on monta muutakin nimeä, kuten esimerkiksi lira da gamba, lira in gamba, lyra de gamba, gran lira, lira grande, lirone perfetto, lyra perfecta, lira doppia, arciviolata, arciviolatalira, arcivioladaslyras, lyrone, lyra ja lira. Lirone ja lira da gamba ovat nykyään useimmiten käytetyt nimitykset.
Tutustuin lironeen tarkemmin opiskeluaikanani Haagin kuninkaallisessa konservatoriossa, Hollannissa. Siellä simuloimme erään konserttiprojektin aikana viidellä gamballa, siis yhden gamba-consortin voimin, lironen tuottamaa sointimaailmaa, koska konservatoriolla ei ollut soittimen taitajaa eikä itse soitintakaan. Konserttimme aiheena oli Claudio Monteverdin (1567–1643) ja hänen aikalaistensa musiikki – toisin sanoen se musiikki, jossa lironea on eniten käytetty. Yksistään lironelle sävellettyä ohjelmistoa ei juurikaan ole, mikä johtuu siitä, että se on continuo-soitin. Itse tiedän vain kaksi alkuperäisellä lirone-tabulatuurilla nuotinnettua teosta, jotka ovat Le Baillif’in Laudate Dominum sekä Scipione Cerreton (n. 1551–1633) Intabulation.
Innostuin toden teolla tästä kiehtovasta instrumentista ja haastattelin edellä mainitun konserttimme johtajaa, hollantilaista Mike Fentrossia, ja pääsin näin muutaman lironen-soittajan jäljille. Samalla tutustuin myös saksalaiseen soitinrakentajaan Henner Hardensiin, jolta tilasin vuonna 2012 oman instrumenttini. Se valmistui syksyllä 2014, ja hain sen heti lokakuun alussa. Voi onnea! Soittimeni on rakennettu Antonius Brensiuksen vuodelta 1592 peräisin olevan mallin mukaan, ja siinä on 14 kieltä.
Sitten alkoi tietenkin melkoinen uuden instrumentin opiskelu, sillä jo sen virittäminen vie runsaasti aikaa – onhan soittimessa ne 14 kieltä. Mutta ah, päivääkään en vaihtaisi pois!
Lirone on vienyt minut tarkemmalle tutkimusmatkalle myös italialaisen varhaisbarokin musiikkiin.
Instrumentin kehitti 1500-luvun alussa muusikko ja todennäköisesti myös soitinrakentaja Atalante Miglirotti (1466–1532), joka oli Leonardo da Vincin (1452–1519) oppilas. Miglirotti rakensi soittimen luultavasti Mantuan markiisitar Isabella D’Esten (1474–1539) pyynnöstä. Erityisen suosittu lironesta tuli paavin hovissa Roomassa, ja sen kultakautta kesti 1600-luvun loppupuolelle.
Musiikin teoreetikko ja säveltäjä Agostino Agazzari (1578–1640) toteaa teoksessaan Del Sonare sopra’l basso con tutti li stromenti vuonna 1607, että lirone kuuluu koristeleviin (ornamento) continuo-soittimiin. Samassa teoksessa mainitaan myös, että lironea soitettaessa jousen pitäisi olla erityisen pitkä, jotta kirkkaat ja resonoivat soinnut olisivat mahdollisia.
Aluksi lirone oli vokaalimusiikin instrumentti, ja usein laulajat myös säestivät itse itseään. 1500-luvulla lironea alettiin käyttää myös muuntyyppisessä musiikissa, kuten Medici-suvun hääjuhlallisuuksia varten sävelletyissä La Pellegrina -intermediossa (1589).
Monodian kehittyessä lironesta tuli yhä enenevissä määrin continuo-soitin, jollaisena sitä käytettiin muun muassa näyttämöllistetyissä lamentoissa, oopperoissa ja oratorioissa. Esimerkiksi Bernando Pasquinin (1637–1710) oratoriossa Cain e Abel (1671) on maininta lironen käytöstä. Sen Vatikaanin arkistosta löytyneessä käsikirjoituksessa sanotaan, että Cainin resitatiivi ’Dove, lasso, mio celo’, olisi soitettava “con la lira” eli lironella.
Lirone soi kuin yksi gamba-consort yhdessä soittimessa, joten sen ääntä voisi luonnehtia vaikkapa eräänlaiseksi “jousi-urkusoinniksi”. Lirone on siis harmoniasoitin. Muodoltaan tämä kiehtova instrumentti on kuin sello, ja siinä on mallista riippuen 7–20 kieltä. Otelaudan ulkopuolelle sijoitetut matalimmat kielet ovat vain resonanssikieliä, joita ei soiteta aktiivisesti. Soittimen otelaudan nauhat ovat samanlaiset kuin gambassa, ja sen talla on melkein tasainen eli talla on vain hieman kaareva. Tämä muoto mahdollistaa laajojen sointujen soittamisen, joten jopa viisi- tai kuusiääniset soinnut ovat soitettavissa. Toisaalta toinen ääripää eli yhden, yksittäisen äänen soittaminen on lähes mahdotonta. Onkin siis helpompaa kysyä, mitä säveltasoa lironesta ei löydy, kuin luetella kaikki, jotka löytyvät. Virityksen monimutkaisuus mahdollistaa lähes kaikkien sävellajien käytön. Tutkimus on paljastanut, että lironea on viritetty ainakin viidellä tavalla. Nämä tavat eroavat toisistaan lähinnä oktaavialoissa sekä kielten ja sävelten lukumäärässä.
Musiikkidraamassa lironen soinnilla viitataan usein antiikin klassisiin hahmoihin tai Raamatun henkilöihin. Kun ajattelen lironella soitettavaa ohjelmistoa, ensimmäisenä mieleeni tulevat juuri erilaiset lamentot, sillä lironen sointi liitettiin varhaisbarokissa syvän surun affektiin. Vaikka Monteverdin Orfeo-käsikirjoituksesta ei selviä, käytettiinkö teoksessa lironea, mielestäni oopperan siinä resitatiivissa, jossa Orfeus suree juuri menehtynyttä Euridicea, olisi luontevaa hyödyntää lironen erityistä “kylmiä väreitä” aiheuttavaa ja kuolemaa aavistelevaa sointia. Onkin vaikea kuvitella, etteikö Monteverdi olisi tehnyt juuri niin.
Viimeinen maininta lironesta löytyy firenzeläisistä historiankirjoista, ja se on peräisin vuodelta 1699. Sen jälkeen soitin vaipui unholaan.
Lironen uusi kultakausi alkoi vuonna 1975, jolloin yhdysvaltalainen gambisti Erin Headley löysi Vatikaanin arkistoissa tutkimusta tehdessään mainintoja erikoisesta, hänelle vieraasta soittimesta. Omaan tutkimukseensa sekä soitinrakentajien Henner Hardensin ja Roger Rosen ammattitaitoon nojaten Headley rakennutti itselleen ensimmäisen modernin ajan lironen.
Lironen suosio on kasvanut melkoisesti kymmenen viime vuoden aikana. Soittimesta kiinnostuneita suosittelen kuuntelemaan esimerkiksi Erin Headleyn Atalante-yhtyeen levyttämää neljän levyn kokoelmaa ‘Reliquie di Roma – Music by Luigi Rossi, Marco Marazzoli, Giacomo Carissimi, Domenico Mazzocchi, Bernardo Pasquini and Alessandro Stradella’. (Destino Classics).
Tervetuloa myös kuuntelemaan Monteverdin oopperaa Poppean kruunaus (1643) Konservatorion konserttisaliin tulevana syksynä 25.8.–1.9.2017. Siellä on mahdollista kuulla lironea livenä, sillä olen mukana continuo-ryhmässä omalla instrumentillani.
Ritva Hautsalo
Kirjoittaja on helsinkiläinen gambisti ja lironensoittaja.