Markus Sarantolan tohtorintutkinto ”Runojaloista romantiikkaan. Vanhemman musiikin esittämiskäytännöt sinfoniaorkestereissa” tarkastettiin Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa 26.10. Sarantola pohdiskelee nyt tutkimuksensa taustoja sekä sitä, mistä historiallisissa esityskäytännöissä ja niiden yleistymisessä oikeastaan on kyse.

Minulla oli alkanut vuosien varrella orkestereissa työskennellessäni esiintyä tarvetta opiskella vanhemman musiikin periaatteita. Tämä ilmeni muun muassa pyrkimyksenäni tuottaa kirjoituksia sekä yleensäkin tarpeena verbalisoida keskeisiä kysymyksiä. Halusin selvittää perusteita sekä itselleni että muille.

Tällaisen projektin rakenteellinen ideaali voisi olla irrallisia esseitä Harnoncourtin Puhuvan musiikin tapaan. Oikeastaan nyt sitten kävikin niin: syntyi kolmen artikkelin kokoelma sekä useita muitakin kirjoituksia. Vastauksia polttaviin kysymyksiin kertyi aika suuri määrä – tulin esimerkiksi tehneeksi noin 40 haastattelua. Kyseessä ei kuitenkaan ollut haastattelututkimus.

Minulta on tiedusteltu tutkimukseni tuloksia. Keskeisimpien tulosten kiteyttäminen on jostain syystä ollut tavattoman hankalaa. Lopullisessa tiivistelmässäni todetaan:

”Tutkimushankkeen perusteella voidaan todeta, että muutokset esitystavoissa ovat olleet konkreettisia erityisesti viimeisten kymmenen vuoden aikana. Kiinnostus historiallisia esittämiskäytäntöjä kohtaan on lisääntymässä monissa orkestereissa.”

Mutta vielä esitarkastettavaksi lähetetyssä versiossa puoli vuotta aikaisemmin se oli ollut:

”…kiinnostus historiallisia esittämiskäytäntöjä kohtaan on lisääntymässä kaikenlaisissa orkestereissa.”

On noussut esiin kysymys periodikäytäntöjen valtavirtaistumisesta – sitä olen joutunut viimeisimpien kuukausien aikana miettimään. Primäärilähteiden lukeminen, todellinen tutkimustyö eli HIP:in (historically informed performance) kova ydin, on 2000-luvulla vähentynyt periodipiireissä, ja siinä mielessä vanhan musiikin liike on jopa menettänyt teräänsä. Filharmonikot puolestaan soittavat eloisasti vähän sinne päin – solakammin ja maltillisemmalla víbratolla.

Mitä se valtavirtaistuminen tarkoittaa? Siitä seuraa tietysti hyvää ja huonoa. Yhtäältä musiikin esittämisestä on tullut tietyssä mielessä tyylikkäämpää, mutta toisaalta käsitys HIP-asian laajuudesta ja perustavanlaatuisuudesta voi jäädä kapeaksi kun ajatellaan, että pintaraapaisu riittää (ja tämä kapeutuminen koskee siis myös periodimusisointia).

Vielä vuonna 2015 koin, esimerkiksi haastatellessani Hannu Lintua, että historiallisesti tiedostavat käytännöt etenevät koko musiikkikentällä aika konkreettisesti. Lappeenrantaankin ostettiin silloin barokkijousia. Kuitenkin nyt syksyllä 2019 minusta tuntuu, ettei muutos etenekään ihan noin vain. Voikohan tällaisessa ilmiössä esiintyä myös takapakkia?

Mitä tuli tehtyä?

Aloitin jatkotutkintoprojektini syksyllä 2012 tutkiskelemalla sitä, miten historiallisiin käytäntöihin suhtaudutaan eri orkestereissa. Seuraavan vuoden aikana fokukseni kuitenkin muuttui. Voi tietysti pohtia sitä miten tiedostavat käytännöt otetaan orkesterikentällä vastaan, mutta jos aiheesta mielii hiemankaan tarkemmin kirjoittaa tai puhua, lienee tärkeätä ottaa selvää mitä vanhat käytännöt ovat konkreettisesti olleet. Niinpä aloin tutkia historiallisia esittämiskäytäntöjä – siitä vanhassa musiikissa on kyse. Aloitin 1800-luvusta ja ”pääsin” etenemään 1700-luvulle. Tuloksena oli kolme artikkelia:

2014
”Vibratosta eri aikakausina sekä estetiikan muutoksista yleisemminkin.”
Julkaistu Triossa 3 (1), 35–63. Taideyliopiston Sibelius-Akatemian DocMus-tohtorikoulun julkaisu. Linkki artikkeliin

2017
”Turbosoinnin synty.” Julkaistu Rondo Classic -lehdessä lokakuussa 2017.

2018
”Metrisistä painotuksista 1700- ja 1800-lukujen musiikissa.”
Julkaistu Triossa 7 (1), 28–62. Linkki artikkeliin

Metodini oli toimintatutkimuksellinen: tehdään asioita, projekteja, ja reflektoidaan jatkuvasti omia tekemisiä. Opintojen aikana soitin lähes koko ajan itse jossain orkesterissa. Mennään siis orkestereihin, soitetaan ja tarkkaillaan tilannetta. Soitetaan modernilla ja vanhalla soittimella, keskustellaan ihmisten kanssa ja pidetään jatkuvasti päiväkirjaa. Tämä tarkoitti koko ajan konsertteja; se tarkoitti musiikkia Gabrielista nykypäivään. Yritin pitää tutkimuksen painopisteen vuosien 1770–1830 aikana sävelletyssä musiikissa, mutta aikavälin rajat paukkuivat tuon tuosta.

Kaisa Kuvaja oli jo aikaisemmin ehdottanut barokkimusiikin kurssia Lappeenrannan musiikkiopistolla. Sen vetäminen sopi jatko-opintojeni aloitusvaiheeseen; kertyneen tutkimusmateriaalin avulla pääsi hyvin etenemään – toimintatutkimuksen hengessä.

Samoihin aikoihin olin äänenjohtajan viransijaisena Tampere Filharmoniassa sekä myös heidän barokkiorkesterissaan. Tämä oli monella tavalla antoisaa. Mainittakoon vaikka Dennis Kimin vetämä Mozart-viikko tai Olari Eltsin johtama Brahmsin 1. sinfonia. Virallinen tutkimustulos: historiallisiin käytäntöihin suhtaudutaan orkestereissa ja kiinnostuneemmin kuin vielä 1990-luvulla. Aiheelle naureskeleminen on out.

Suomen alttoviuluseura oli monella tapaa hyvä partneri. Yhdistyksen kautta järjestyi esimerkiksi mahdollisuus pitää romantiikan ajan esittämiskäytäntöjä koskeva esitelmä Porton kansainvälisessä alttoviulukongressissa. Tämä vei jatko-opintoprojektiani eteenpäin kaikin tavoin. Laaja kuulijakunta muodostui orkesterimuusikoista ja pedagogeista (yleisössä mm. Bruno Giuranna ja Atar Arad).

Jaso Sasakin kanssa oltiin 2015 kuuntelijoina Leedsin yliopiston järjestämässä Brahms-symposiumissa. Kaikki tällainen on kehittävää, kun musiikinhistoriaa ja soittamisen tapoja tulee peilattua ja verbalisoitua. Hihasta tippui aina välillä erilaisia pieniä kirjoituksia, mm. Svamulin sivuillekin vuonna 2017.

Muuttuva kenttä

Suhtautuminen historiallisiin käytäntöihin on vaihtelevaa. On soittajia, jotka eivät ymmärrä mitä tutkin. Mitään HIP:iä ei ilmeisesti heidän mielestään ole olemassa – tai ainakin se sijaitsee jossain ihan muualla. Joskus joku vieraileva kapellimestari pyytää heitä soittamaan vähemmällä vibratolla, mutta tämä kuulostaa muusikon mielestä lähinnä rumalta. Tämän tyyppiset argumentoinnit ovat vähenemässä, mutta silti olen saanut kuulla kuvauksia tällaisesta ihan viime viikkoinakin.

On selvää, että sinfoniaorkesterikenttä on muuttunut. Frans Brüggen sanoi vuonna 1969, että jokainen Amsterdamin Concertgebouw-orkesterin Mozartilta ja Beethovenilta soittama sävel on valhe. Ja millaisia levyjä he tekivätkään vain 15 vuotta myöhemmin… Kyllä suunta tiedostaviin käytäntöihin päin on selvä. Mutta mitä se tiedostaminen tarkoittaa? Kuka tiedostaa ja mitä? Esimerkiksi Suomessa periodispesialistien vierailut tavallisiin orkestereihin ovat muutaman viimeisen vuoden aikana vähentyneet. Jäljelle jää jonkinlainen puoliperiodisoitto.

Kuitenkin Euroopan virallinen linja tuntuu olevan, että HIP on tervetullutta, että se on oikein, että se on se suunta johon ollaan menossa. Natalia Gutman osti barokkijousensa jo ajat sitten. Voidaan myös tarkkailla Viktoria Mullovaa, edesmenneen Claudio Abbadon perintöä, Baijerin radion sinfoniaorkesterin nykyistä tapaa soittaa Haydnia, Meta4-kvartettia… 1970-lukulainen turbo ei ole virallinen linja enää Berliinin filharmonikoissaan. Mutta Christian Thielemann tai Valeri Gergijev ovat näistä asioista todennäköisesti eri mieltä.

Miten tyylitietoisuutta tai historiatietoisuutta voidaan lisätä? Lukemalla lähteitä. Vähennetään Youtuben kuuntelemista ja otetaan kirja käteen. Nykyään ymmärretään jo varsin yleisesti, että periodityöskentely kehittää orkesteria. Ajatus siitä, että sinfoniaorkesterin pitäisi keskittyä isoihin teoksiin alkaa olla vanhanaikainen. Esimerkiksi alttoviulisti Tommi Aalto, yksi tutkimukseni haastateltavista, havahtui näihin asioihin Suomen RSO:ssa. Ensimmäisiä hänen kohtaamiaan historiallisesti tiedostavia kapellimestareita oli englantilainen Roy Goodman 1990-luvun alussa. Tämän pohdiskelevaa ja hidasta harjoittamistapaa ei tuolloin vielä välttämättä ymmärretty. Aalto kertoi:

“Ehkä liiallista detaljeihin tarttumista oli silloin, mutta silloin en ymmärtänyt että vanhassa musiikissa kyse usein on yksityiskohdista. Että detaljityö kuuluu asiaan. Nyt ymmärrän sen. Kukaan ei pidä enää periodityöskentelyä kyseenalaisena. Ajatus että sinfoniaorkesterin pitäis keskittyä isoihin teoksiin: kukaan ei enää argumentoi sillä tavalla. Ei kukaan enää vastusta, vaikka eivät sillä lailla olisi periodimyönteisiä.”

Markus Sarantola

Kirjoittaja on alttoviulisti, joka on toiminut äänenjohtajana Lappeenrannan kaupunginorkesterissa vuodesta 1992 lähtien. Lisäksi hän on soittanut viransijaisena useissa orkestereissa, joista mainittakoon Symphonieorchester des Bayerischen Rundfunks, Radion sinfoniaorkesteri, Sinfonia Lahti sekä Tampere Filharmonia. Tällaisen työskentelyn ohella kirjoittaja on osallistunut pitkäjänteisesti useimpien merkittävien suomalaisten vanhan musiikin orkestereiden (Suomalainen barokkiorkesteri, Opus X jne.) toimintaan. Avanti!ssa hän on soittanut 1980-luvun lopulta lähtien.