Väreilevä fortepiano

Pianisti Anna Kuvaja kertoo suhteestaan fortepianoon ja pohtii historiallisten kosketinsoittimien sekä modernin pianon eroavaisuuksia.

Olen kotoisin Kuhmosta, ja muistan jo lapsena kuulleeni fortepianon sointia kamarimusiikkifestivaalilla. Sen korvia hivelevä klangi jäi mieleeni, mutta en aktiivisesti hakeutunut soittimen pariin. Pääsin Sibelius-Akatamiassa Tuija Hakkilan luokalle. Opiskelin hänen johdollaan pianoa monta vuotta, mutta vasta vaihto-opiskelun jälkeen hakeuduin Tuijan ohjaamaan fortepianoseminaariin. Esityskäytännöt ja periodisoittimiet olivat niin mielenkiintoisia, että tein saman kurssin kolme kertaa! Sibelius-Akatemian omistuksessa on Tuijan ansiosta monta hienoa fortepianoa. Osallistuin myös Malcolm Bilsonin mestarikurssille.

Myöhemmin astuessani ammattikentälle sain Wihurin rahastolta apurahan ja hankin sen avustuksella fortepianon. Se on Walter-kopio (1795). On tärkeää omistaa oma soitin, koska viritän ja huollan sitä itse (niin hyvin kuin osaan) ja sitä viedään myös konserttipaikoille. Muutama vuosi sitten löysin kuin sattuman kaupalla alkuperäisen Pleyelin vuodelta 1874 – sitä voisi kutsua historialliseksi flyygeliksi. Siitä onkin muodostunut yksi lempisoittimistani!

Minua pyydetään nykyään soittamaan konsertteja fortepianolla silloin tällöin. Olen soittanut mm. resitaalin Vantaan BRQ -festivaalilla vuonna 2016.

Suhde fortepianoon on moninainen. Koska soitan koko ajan ja eniten modernia pianoa, fortepianon luo on joka kerta hiukan haastava mennä. Vaikka koneistot ovat käytännössä fortepianoissa ja modernissa pianossa samat, on kosketuksissa valtaviakin eroja. Modernilla pianolla voin mennä harjoitukseen soittamaan lämmittelemättä ääntäkään, ja kaikki tuntuu helpolta. Fortepianolla yleensä lämmittelen 30-60 minuuttia, jotta saan otteen siihen. Myös fortepianoissa on eroja, riippuen aikakaudesta sekä mekanismeista (hallitsevia mekanismeja ovat wieniläinen ja englantilainen mekanismi).

Myös viritysjärjestelmiin pitää tottua. Yleensä soitamme 1800-luvun vaihteen musiikkia A=430Hz -vireessä, ja eri viritysjärjestelmiäkin käytetään nykyisen tasavireisen sijaan. Nykyään korvani on joustavampi uusien intonaatioiden tottumiseen.

Koska fortepianot ovat suurimmaksi osaksi luonnonmateriaalia, niiden kunto elää koko ajan riippuen ilmankosteudesta. Näin ollen ongelmia syntyy riippuen olosuhteista. Joskus menee kieli tai vasara poikki, pedaalit jumittavat tai viritys ei pidä ollenkaan. Suuren rautakehikon ansiosta moderni flyygeli pysyy paremmin vireessä.

Kun soitan konsertin fortepianolla, se vaatii enemmän fokusta kuin modernilla, ja harjoittelumääräkin on lähes kaksinkertainen. Mutta! Kun soitin saadaan (mahdollisimman soivaan) tilaan ja soitan ensimmäiset akordit sillä, tunne on sanoinkuvaamaton, koska fortepianon väreily on ihan erilainen kuin modernin pianon. Mitä soittotekniikkaan tulee, fortepianolla käytän vähemmän käsivartta, ja sormenpäät pitää aktivoida. Mutta käytännössä soiton tuki ja klangin hallinta ovat samat kuin modernissa pianossa.

Periodisoittimilla tietyt asiat tulevat luonnostaan, kuten artikulaatio, äänten pituudet, pedaalien varioivat efektit ja kamarimusiikissa balanssit. Modernilla pianolla pitää koko ajan aktiivisesti kuunnella balansseja esimerkiksi duokonserttia soittaessa, mutta koska fortepianoissa on pienempi ääni, yleensä niillä voi soittaa kamarimusiikkia täysin vapautuneesti säästelemättä.

Soitin juuri duoresitaalin Organo-salissa Musiikkitalossa Tommi Hyytisen kanssa. Soittimina meillä oli luonnontorvi sekä SibAn omistama Graf-fortepiano. Perioidisoittimien klangit sulautuivat täydellisesti yhteen Beethovenin ja von Krufftin musiikissa. Soitin myös kaksi soolokappaletta Schubertilta, joissa käytin soittimen neljästä pedaalista kolmea, ja sain yleisöstä palautetta, että oli upeaa kuulla niin monia sävyjä Schubertin musiikissa. Esitimme myös uuden kappaleen Juhani Nuorvalalta, nimeltään Toivo. Kappale luonnontorvelle, fortepianolle ja nauhalle perustuu yläsävelsarjaan, ja Graf-piano viritettiin osaksi mikrosävelaskeliin. Nuorvala toivoi nimenomaan, että soittaisin teoksen fortepianolla sen sointimaailman vuoksi. Stemmani perustui improvisointiin annetuilla sävelillä. Käytin myös soittimen neljättä pedaalia: fagottipedaalia, josta tulee suriseva ääni. Yleisö huumaantui kappaleesta!

Pianon kehitys Cristoforin keksinnöstä (1700) nykypäivän pianoon oli valtava ja se vaikutti moniin asioihin, kuten sooloresitaalin, kamarimusiikin, Liedin, konserttisalien, sekä huippuunsa nousseen pianismin ja pianopedagogian syntyyn. On mielenkiintoista tutkia, millaisia pianoja suuret säveltäjät omistivat ja millaisen soittimen ääressä teokset syntyivät. Nykyään opetankin pianonsoiton ohella Sibelius-Akatemiassa ainetta ”Notaation tulkinta ja esityskäytännöt 1750–1850” ja siellä uppoudumme historiaan sekä tutkimme pianon syntyä ja niitä esityskäytäntöjä luonnollisesti.

Anna Kuvaja