Vanhan musiikin teko 2023 -palkintoehdokkaat: Näsäviisaat visionäärit -konsertti

Näsäviisaat visionäärit oli avajaiskonsertti vuoden 2023 Aurore – Helsingin Renessanssimusiikkijuhlilla. Konsertissa lauloivat Linnéa Sundfær Casserly, sopraano, Sirkku Rintamäki, mezzosopraano, Iris Oja, mezzosopraano, David Hackston, altto, Martti Anttila, tenori ja Riku Laurikka, basso ja soittamassa olivat Matias Häkkinen, cembalo, Ilpo Laspas, urut ja Joel Ward, live-elektroniikka. Musiikkia kuultiin muun muassa Nicolà Vicentinolta, Vicente Lusitanolta, Carlo Gesualdolta ja Luzzasco Luzzaschilta. David Hackston kertoo seuraavaksi ideoimansa konsertin taustoista sekä mikrotonaalisuudesta.

Mistä idea Näsäviisaat visionäärit -konsertista sai alkunsa?

David Hackston: ”Idea ei ehkä ollut kaikkein tyypillisin vanhan musiikin konsertille, mutta ajatus Näsäviisaat visionäärit -konsertista sai alkunsa siitä, että kuulin kesällä 2019 Nicolà Vicentinon (1511–n. 1575) madrigaaleista Youtuben Early Music Sources -videolta.

Elam Rotem tekee hauskoja tieteellisiä videoita vanhan musiikin aihepiireistä. Yhdellä videoistaan Rotem käsittelee Emilio de’ Cavalieria (1550–1602), puhuu enharmonisesta musiikista sekä viittaa Vicentinoon. Tätä kautta löysin Vicentinon lyhyet ja jokseenkin haastavat madrigaalit. Pyysin mukaan laulamaan Juhani Nuorvalan Flash Flash -oopperassa olleita laulajia, koska Nuorvala Vicentinon tavoin käytti oopperassaan mikrointervalleja ja mikrotonaalista viritysjärjestelmää, joten korvamme olivat jo herkistyneet tälle harmoniselle maailmalle. Oikeastaan se, mitä Nuorvala oopperassaan teki, oli pitkälti jatketta Vicentinon toiminnalle vuodelta 1555. Näiden kahden asian yhteentörmäys toimi siis alkusysäyksenä konsertti-idealle.”

Linnéa Sundfær Casserly, David Hackston, Riku Laurikka, Martti Anttila ja Iris Oja. Kuvakaappaus konsertin YouTube-taltioinnista.

Mitä mikrotonaalisuus käytännössä tarkoittaa?

David Hackston: ”Mikrotonaalisuutta on ehkä helpointa ajatella juuri vasten pianoa, joka on tasavireinen ja jossa oktaavi jaetaan 12 samankokoiseen puolisävelaskeleeseen, mikä puolestaan tasapäistää kaikki intervallit. Muilla soittimilla ja etenkin lauluäänellä sen sijaan on mahdollista vaikuttaa intervallien kokoon. Pianolla esimerkiksi fis- ja ges ovat saman koskettimen alla, kun taas cembalon kieli voidaan virittää tilanteesta riippuen jommaksikummaksi. Vicenton ajattelussa fis ja ges ovat eri säveliä. Ja jos jatketaan tarpeeksi pitkälle tätä ajattelua, joissain harmonisissa tilanteissa c on eri sävel kuin deses ja d eri kuin cisis. Näin ajateltuna voidaan muodostaa asteikko, joka jakaa kokosävelen viiteen osaan (eikä kahteen, kuten pianossa). Kahdentoista sijaan oktaavissa on nyt peräti 31 soivaa säveltä – ja juuri näillä Vicentino leikkii.

Käytännössä siis siirsimme edeltävän lähestymistavan a cappella -lauluun ja pyrimme huomioimaan, kuinka sävelten väliset suhteet ovat toisinaan kapeammat, toisinaan laajemmat verrattuna siihen, mihin olemme tottuneet. Aluksi tämä oli outoa, koska meidät on koulutettu laulamaan ns. ”vireessä”. Vaikka konsertin muut sävellykset eivät olleet enharmonisia, pyrimme huomioimaan myös niissä, että mm. ges ja fis eivät ole sama sävel.” 

Millaisia ratkaisuja viritysongelmiin on ollut? 

David Hackston: ”Viritysongelmahan oli ollut jo pitkään tiedossa, käytännössä jo keskiajalta. Keskiajalla musiikki oli kvinttipainotteista ja kvintit olivat puhtaita, kun taas terssiä pidettiin dissonanssina. Renessanssin aikaan alettiin suosia harmonioita, joissa duuriterssin tuli olla kaunis ja puhdas. Ongelmana oli, että käytännössä puhtaita kvinttejä ja puhtaita duuriterssejä oli – ja on – mahdotonta virittää samaan järjestelmään kiinteävireisissä kosketinsoittimissa. Tähän on kehitetty erilaisia ratkaisuja, esimerkiksi ns. ¼-komma-keskisävelviritys, jossa duuriterssit viritetään puhtaiksi, mutta kvinttejä taas kavennetaan. Tällöin puhtaat terssit ovat mahdollisia, vaikka toisaalta järjestelmään jää aina jokin käyttökelvoton terssi, usein esimerkiksi fis-ais. 

Yksi ongelman ytimistä liittyi siihen, kuinka nuotintaa äärimmäisen pienet harmoniset erot. Vicente Lusitano (n. 1520–n. 1561) pyrki kirjoittamaan sävelten väliset suhteet eri kokoisiksi ja käytti tähän tarkoitukseen erilaisia ylennysmerkkejä – ja oli ehkä turhankin tarkka siitä, kuinka paljon esimerkiksi sävelten d-dis tai dis-e välillä tulisi liikkua. 

Vicentinon ratkaisuna ongelmaan oli lisätä koskettimia cembaloon, ei häivyttää virityksen ongelmaa: kun käytettävissä oli kaikki 31 säveltä, se mahdollisti myös puhtaat intervallit kaikissa harmonisissa tilanteissa. Tällaisten soitinten rakentaminen oli kuitenkin työlästä ja kallista eivätkä ne yleistyneet. Nykyisin yksi aikalaissoitin löytyy Bolognasta, minkä lisäksi kopioita on rakennettu jonkin verran. Esimerkiksi konsertissa soittaneella Matias Häkkisellä on käytössään Jukka Ollikan rakentama cembalo, jossa joitakin (mustia) koskettimia on jaettu. Alkuperäisiä urkuja ei ole säilynyt yhtään, mutta Baselissa on käytössä yksi kopio (ks. ensimmäinen YouTube-video). Konserttimme oli Helsingin Paavalinkirkossa, jonka urut on viritetty erinomaisesti renessanssimusiikille sopivaan ¼-komma-keskisävelvireeseen. Ilmiömainen urkuri ja improvisoija Ilpo Laspas improvisoi näillä uruilla alkusoiton Lusitanon Regina caeli -motetin pohjalta.”

Kuinka haastavaa näiden esittäminen on nykymuusikolle? Ja millaisia haasteet ovat?

David Hackston: ”Usein nykymusiikkia laulaessa mikrointervallien on tarkoitus kuulostaa epävireiseltä suhteessa pianoon. Meidän tarkoituksemme oli pyrkiä konsonoivuuteen. Toisin sanoen neljän laulajan tuli liikkua juuri tarpeeksi eri kontrapunktisiin suuntiin, jotta päätyisimme samaan konsonoivaan sointuun, joka saattoi sijaita jossain koskettimiston väliin jäävällä alueella. 

Harjoittelimme esimerkiksi vain pari sointua kerralla, jotta saimme harmoniat istumaan. Haastavuus piilee siinä, että ei ole referenssisäveltä. Periaatteessa harjoittelussa olisi mahdollista käyttää apuna tietokoneohjelmaa, johon saa ohjelmoiduksi tarvittavan määrän säveliä. Mikrotonaalisia soittimiakin on, Nuorvalalla esimerkiksi pari, minkä lisäksi säveltäjä Sebastian Dumitrescu säveltää usein Lumatone-soittimelle. Onneksi mukana olleista laulajistamme kahdella on absoluuttinen sävelkorva, ja saatoimme tukeutua harjoituksissa ylimpään ja alimpaan stemmaan sopraano Sirkku Rintamäen ja Riku Laurikan ansiosta.” 

Lumatone.

Kuinka pitkä harjoitusprosessi ja millainen itse konsertti?

David Hackston: ”Matka konsertti-ideasta esitykseen oli pitkä, koska konsertti ajoittui koronavuosiin ja se peruttiin monta kertaa eri syistä. Toteutunut konsertti oli lopulta neljäs yritys. Ajatus konsertista syntyi ensimmäisenä koronavuonna, mutta tällöin festivaali toteutettiin videoina ja halusin elävän yleisön paikalle. Seuraavana vuonna festivaalia taas siirrettiin toukokuulle, mikä ei ajankohtana sopinut. Kun konsertti lopulta tammikuussa 2023 toteutui, olimme edeltävänä syksynä ehtineet harjoitella muutaman kerran ja samoin aiemmista harjoituksista oli jäänyt muistijälkiä. Itse konserttiin liittyi vielä oma jännityksensä, kun yksi laulajista sairastui esitysviikolla koronaan. Mistä näin nopealla aikataululla ja tällaisen ohjelmiston pariin saisi mukaan uuden laulajan? Konsertti toteutui, kun konsertin joissain muissa kappaleissa laulanut sopraano Linnéa Sundfær Casserly lupautui Vicentinon madrigaaleihin. Hän oli kuullut treenejämme paljon ja on sitä paitsi haasteita pelkäämätön esiintyjä. Lisäksi mukaan tuli mezzosopraano Iris Oja Virosta täydentämään viisiääniset teokset.

Konsertissa sisääntulomusiikkina oli Paolo Griffinin ääni-installaatio, joka pohjautuu Vicentinon enharmoniaan. Teos koostuu lyhyistä fragmenteista Vicentinon teksteistä, joita voi yhdistellä suhteellisen vapaamuotoisesti. Lauloin teoksen yksin urkuparvella ”loop stationin” kanssa. (Teoksesta on tulossa kohta levytys). Koska itse konsertin harmoninen maailma oli hieman erikoinen, kuulijat saivat jo kirkkoon astuessaan esimakua tulevasta äänimaailmasta. Installaatio ei ollut osa varsinaista konserttia, vaan eräänlainen ele yleisön suuntaan. Auroren yleisö on myös hyvin perillä eri aiheista; he ovat kiinnostuneita ja nauttivat oppimisesta, mihin festivaalin monipuolinen ohjelmakirja tarjoaa eväitä. Ja kun Paavalinkirkon ovet klo 18 aukeavat, takana on jonoksi asti ihmisiä, jotka tulevat valitsemaan parhaimmat paikat ja siirtyvät sen jälkeen taiteilijatapaamisiin. Ollakseen vanhan musiikin konsertti paikalla oli suhteellisen paljon säveltäjiä, esimerkiksi juuri Nuorvala ja Dumitrescu.” 

Saako Näsäviisaat visionäärit -konsertti jatkoa ja mahdollisesti missä muodossa?

David Hackston: ”Kyllä, tämä porukka saa jatkoa! Korona-kuvioiden myötä viidestä laulajasta tuli kuuden ryhmä. Laulajistoon mukaan tulleen virolaisen Iris Ojan kanssa on aiemminkin herännyt ajatus lisätä ja lujittaa virolais-suomalaista yhteistyötä. Helsinki ja Tallinnahan eivät ole kaukana toisistaan, mutta silti musiikkimaailmamme kohtaavat harvoin. Yhtyeellä on tällä hetkellä monta rautaa tulessa, näiden toteutumiseen vaikuttavat rahoituskuviot. Yhtenä suunnitelmana on Dumitrescun tilaussävellys, joka pohjautuu juuri Vicentinon viritysmaailmaan. Muutakin on vireillä, mm. konsertteja Suomessa ja Virossa. Tarvitsisimmekin nimen ensi vuoden helmikuuksi, jos nämä konsertit toteutuvat – toistaiseksi olemme olleet The Vicentino Singers.

Tämä on erinomainen porukka tehdä oudompaa musiikkia, sillä meitä yhdistää samanlainen kiinnostus, viitseliäisyys ja lapsenomainen innostus aiheeseen, positiivisessa mielessä nörttiys. Olemme kaikki laulaneet Helsingin kamarikuoron riveissä ja tehneet paljon kokeellista, harmonisesti haastavaa musiikkia. Tämä on ollut kuorosta irrallinen projekti, mutta ei missään nimessä protesti! Suomen ja Baltian alueella ei ole juurikaan lauluyhtyeitä, joissa on yksi laulaja stemmaa kohden ja jotka tekisivät tällaista kokeellisempaa musiikkia. Yksi pidempiaikaisista toiveistamme olisikin täyttää tämä markkinarako.” 

***

Kuuntele Näsäviisaat visionäärit -konsertissa esitetyt Michelangelo Rossin (n. 1601-1656) Moribondo mio pianto ja Carlo Gesualdon (1566–1613) Io pur respiro.