Tanssin ja koskettimien kamarimusiikkia

Hanna Jokinen ja Leonardo Delfanti tulkitsevat Korson Ankkabarock-festivaalilla Bachin ja Rameaun musiikkia soittaen ja tanssien. Jokinen kertoo Portraits-esityksen taustoista ja kahden erilaisen taiteilijan välisestä kommunikaatiosta.

Olen moderni piansti, mutta rakkaus vanhaan musiikkiin on syttynyt jo aivan musiikkiopintojeni alkuvaiheessa. Minua on myös aina kiinnostanut musiikin ja esitystaiteen yhdistäminen, jota olenkin kokeillut kuusikätisen pianokokoonpanoni Trio Toiset kanssa. Duoparini on italialainen Leonardo Delfanti, joka on taustaltaan balettitanssija. Nykyään hän työskentelee monipuolisena esitystaiteilijana osaamisalueinaan eri tanssimuotojen (erityisesti nykytanssi) lisäksi mm. näytteleminen ja klovneria.

Portraits-esityksemme rakentuu barokkimusiikin ympärille ja Leonardo on myös saanut inspiraatiota barokin tansseista, mutta historiallisten tanssien henkiin herättämisen sijasta tarkoituksemme on ollut luoda jotakin uutta tämän musiikin pohjalta. Jo prosessimme alkuvaiheessa tuntui, että tekemisemme pääosassa ei ole musiikki eikä tanssi, vaan kahden taiteilijan keskinäinen kommunikaatio. Soittaja on kiinni soittimessa, mutta soitin on samassa tilassa tanssijan kanssa muodostaen yhteisiä kuvia ja hetkiä – tästä esityksen nimi.

Esityksemme on syntynyt Veronassa, jossa opiskelen pianonsoiton maisteriohjelmassa. Verona on myös ollut itselleni käännekohta vanhan musiikin opiskelun suhteen, kun sain aloittaa cembalon sivuaineopinnot maestro Marco Vincenzin luokalla. Kuluneen vuoden aikana cembalonsoitosta on tullut tärkeä osa opintojani ja toivottavasti myös tulevaa taiteilijuuttani.

Tavattuamme keväällä 2018 Leonardon kanssa huomasimme, että meillä on yhtenevät ajatukset taiteen tekemisen suhteen, ja päätimme perustaa duon hyvin erilaisista taustoista ja työskentelyn tavoistamme huolimatta. Päädyimme työskentelemään siten, että soitan pianon sijasta cembaloa: soitin kiinnosti Leonardoa, ja olin jo aloitellut J. S. Bachin toista ranskalaista sarjaa sekä J.Ph. Rameaun ensimmäistä cembalokokoelmaa, ja ajattelin niistä syntyvän meille sopivan kokonaisuuden.

Heti alussa huomasin, että soitin- ja musiikkivalinta sopi tanssiesitykseen. Pianonsoiton kulttuurissa näkyy romantiikan aikana syntynyt näkemys soittajasta taiteilijana ja tulkitsijana, eräänlaisena superihmisenä. Pianokonserttien idea tuntuukin olevan pianistin oman sisäisen maailman julkituominen musiikin avulla: pianisti luo kuplan, jossa yleisö pääsee kokemaan soittajan näkemyksen soitettavasta musiikista. Romantiikan ajan peruja on myös pianistien tapa esittää teokset ulkoa. Esittäessäni soolopianomusiikkia olenkin usein omissa maailmoissani keskittyen omaan taiteeseeni, vaikka soitankin yleisölle. Varhaisempi musiikki on ehkä tietyllä tapaa keskustelevampaa. Sen sijaan, että yleisö seuraisi taiteilijan tunteita, musiikin on tarkoitus herättää kuulijan omat tunteet. Tulkitsemisen sijasta taiteilija kommunikoi yleisön kanssa.

Itselleni tämä ero näkyy konkreettisesti esimerkiksi siten, että cembaloa soittaessani katson koskettimistoon vähemmän ja havainnoin ympäristöä enemmän. Tuntuikin, että vaikka on kyse sooloteoksista, niihin oli helppo lisätä tanssija ikään kuin yhtenä uutena stemmana. Barokkimusiikkiin kuuluu oleellisena osana myös koristelu ja improvisointi, jotka ovat vielä itselleni pianistina välillä pelottaviakin asioita. Kuitenkin jo näin cembalismin alkutaipaleella lähtökohta soittamiseen on erilainen. Siksi tanssijan kanssa oli helpompi tehdä muutoksia ja kompromisseja omaan soittoon. Barokkimusiikki on elävää musiikkia, jota ei soiteta kahta kertaa samalla tavalla. Hiottuani jotain pianoteosta vuoden saavuttaen itselleni merkityksellisen ja usein myös säveltäjän runsaiden esitysmerkintöjen mukaisen soivan lopputuloksen en välttämättä edes lähtisi muokkaamaan sitä tanssijan toiveiden mukaan.

Kommunikaatio tanssijan kanssa on samantyyppistä kuin kamarimusiikillinen kommunikointi, jossa käytetään katsekontaktia, yhteistä hengitystä ja erilaisia lähtöjä ja lopetuksia näyttäviä liikkeitä. Tanssijan liikkeet voivat muistuttaa muusikoiden käyttämiä liikkeitä, kuten johtajien käsieleitä, jousisoittajien valmistavia jousia tai puhaltajien tapaa viestiä lopetusta pyöräyttämällä soitinta. Ero uudempaan musiikkiin verrattuna on siinä, että tälle kommunikaatiolle on musiikissa paremmin tilaa, ovathan valitsemamme teokset jo lähtökohtaisestikin tansseja. Leonardo on sanonut, että barokkimusiikin työstäminen on samantyyppistä kuin tanssin: kirjoitettu nuotti ja koreografia ovat pohja, johon muusikko tai tanssija voi lisätä omia koristeita ja eleitä.

Koen, että modernin tanssijan kanssa työskentely on yllättäen tuonut minua lähemmäksi barokkimusiikin kulttuuria. Olen joutunut harjoittelemaan irti päästämistä pianonsoittoon joskus kuuluvasta jokaisen detaljin etukäteen päättämisestä. Hyvässä seurassa Italian auringon alla työskenteleminen on ehdottomasti tukenut tätä prosessia.

Hanna Jokinen

Kirjoittaja on Veronassa opiskeleva pianisti ja cembalisti.

1.9. klo 14 Portraits– Muotokuvia
Ankkabarock Korson kirkossa 31.8. –2.9.
www.ankkabarock.fi