Soiva hiljaisuus

Palasin juuri Lapista vaeltamasta. Tunturin avaruudessa kaupunkilaismieleen iskee ensimmäisenä hiljaisuus. Rikkumaton äänettömyys tuntuu kirjaimellisesti balsamilta, joka virtaa kehon sisään. Sadepilven kietoman tunturin laella hiljaisuus on niin täydellinen, että voi kuulla oman verensä kohinan.

Kaupungissa arki on täynnä taustahälyä, jota tuskin huomaamme. ”Hiljaisuus” on lähinnä tuon hälyn heikentymistä. Erämaassa hiljaisuus on aktiivista. Se soi. Aidossa hiljaisuudessa jokainen ääni muuttuu merkitykselliseksi. Äänistä tulee vaelluksen tapahtumia: kapustarinnan hälyttävä piippaus, korppipariskunnan nariseva ylilento, ukkosen jyminä halki taivaan, virtaavan veden ihana musiikki, joka hyppää korville tämän tästä. Sumusta ilmestyvän poroperheen sorkkien voi kuulla kipisevän rakalla.

Hiljaisuudella on suuri merkitys vanhassa musiikissa. Vanhoja instrumentteja pidetään ääneltään hiljaisina, sillä niissä ei ole maksimaaliseen äänentuottoon trimmattua koneistoa ja materiaaleja, eikä niiden myöskään tarvinnut hovikamareissa tai pitkäkaikuisissa katedraaleissa huutaa itseään kuuluviin. Mitä jos hiljainen ääni onkin voimakas? Jos keskitymme kuuntelemaan hiljaisuutta, pienestä äänestä tulee räjähtävän tärkeä.

Pianon rinnalla cembalo kuulostaa ensin hiiren rapinalta, mutta kun korva sopeutuu äänien mittakaavaan, cembalon ahnaat kynnet saavat vulkaanisen voiman. Luuttukonsertissa korva virittäytyy kuuntelemaan uudella tasolla. Silloin äänten maailma kääntyy päälaelleen, niin kuin tunturissa. Mitä pienempi ääni on, sitä merkittävämpää viestiä se tuntuu kantavan.

Auli Särkiö

Kirjoittaja on helsinkiläinen musiikkitoimittaja, harrastajagambisti ja -laulaja sekä Svamulin verkkosivujen sisältövastaava.