Ei niin kovin kauan sitten, kun Musiikkitaloa ei vielä ollut, seisoskelin luuttuni kanssa vanhan Akatemian aulassa. Ohitse alkoi valua suurimmaksi osaksi tuttua väkeä: jonkun barokkiorkesterin harjoitukset olivat alkamassa. Siihen sitten ilmestyi puolituttu viulisti, sillä kertaa ilmeisesti barokkiviulisti, joka alkoi kysellä että mikä ihmeen soitin sulla oikein on siinä kotelossa. Tiedättehän, sellainen kotelo, yleensä musta, että ensin on koppamainen osa, sitten lyhyt ohuempi osa ja lopuksi 90 asteen kulma. Vastasin hilpeästi jotain älytöntä ja sitten paljastin totuuden, joka yllätti primaksen täysin. Jälkeenpäin aloin mietiskellä, miten moinen tietämättömyys voi olla mahdollista. Kyseessä oli kuitenkin ”alalla” oleva muusikko, ympäristönä musiikin korkeinta opetusta antavan laitoksen aula.
Kun on kyse vanhasta musiikista tai taidemusiikista ylipäänsä, on luuttua ja luuttumusiikkia mahdoton sivuuttaa. Ilman luuttumusiikkia ei nykyään tuntemamme musiikki olisi sellaista kun se on. Kuitenkin luuttu on ollut kulttuurisessa hämärässä viimeiset 300 vuotta, ja huolimatta vanhan musiikin räjähdysmäisesti kasvaneesta suosiosta, on luuttu jäänyt musiikilliseen painoarvoonsa nähden hyvin vähälle huomiolle nykyisessä kulttuurielämässä.
Läpi keskiajan ja renessanssin luuttu oli yksinkertaisesti tärkein soitin soolomusiikissa ja laulusäestyksessä, ja laajalti soitettu vielä barokinkin aikana. Tällä hetkellä luetteloituna on n. 40.000 sävellystä Petrarcan ajoista 1700-luvun puoliväliin saakka. Tämän lisäksi luutun symbolinen arvo länsimaisessa kulttuurissa oli merkittävä. Luuttu rinnastettiin soittimena muinaisen Kreikan lyyraan ja kitharaan, ja kristityssä maailmassa siis oli, – myyttien lyyra. Luuttu symboloi paitsi musiikkia, myös runoutta, puhetaitoa ja luonnontieteellistäkin oppineisuutta.
Suomessa luutunsoitto sai hyvän alun ihan Länsi-Euroopan tahtiin. Ensin aloitti Arto Juusela jo 1960-luvun alussa, ja kymmenkunta vuotta myöhemmin Leif Karlson, josta sitten tulikin seuraavan suomalaisen luutistisukupolven ensimmäinen opettaja. Sekä Juusela että Karlson toivat Suomeen uusinta tietoa luutunsoitosta suoraan Keski-Euroopan merkittävimmiltä foorumeilta. Kaikki mahdollisuudet hienoon kehitykseen olivat olemassa, ja jossain vaiheessa kehitys vaikuttikin lupaavalta. Syistä, joiden pohtiminen vaatisi kokonaisen artikkelisarjan, solistinen ja historiallisesti tiedostava luutunsoitto ei sittemmin ole saavuttanut Suomessa sellaista asemaa kuin monissa muissa maissa.
Sibelius-Akatemiassa on tutkimukseni mukaan ollut luutunsoittoa pääaineenaan opiskelevia viimeisen 20 vuoden aikana vain kaksi (itse olen näistä toinen). Musiikkiopistoissa ei tietääkseni kukaan ole aloittanut opintojaan luutunsoitolla. Luuttukonsertteja on hyvin vähän, talvikausina parhaimmillaan pari, ja kesäfestareilla satunnaisesti. Ei siis ihme, ettei viulistimme tunnistanut Arionin, Amphionin ja Orfeuksen työkalua!
Pohdiskelin edellä, että luutunsoiton heikko näkyvyys suomalaisessa musiikkielämässä vaatisi laajaa ja perinpohjaisempaa analyysiä. Otan tässä kuitenkin esille yhden näkökulman, josta kaikki tätä juttua varten tavoittamani kollegat olivat yhtä mieltä: Luuttumusiikkia pitää soittaa ja esittää. Eihän siitä muuten kukaan osaa innostua! Se, miten ja millä foorumeilla tähän päästäisiin, on toinen asia, ja liittyy kiinteästi porvarillisen musiikkielämän rakenteisiin yleensä ja vanhan musiikin harjoittamisen nykytilaan erityisesti. Sillä kuten joku Tuntematon on muinoin todennut: siinä missä viulu ilakoi parhaiten toisten viulujen kanssa suurissa saleissa, on luuttu parhaimmillaan yksin sängynlaidalla soitettuna.
Kari Vaattovaara
Kirjoittaja on luutisti ja musiikin tohtori.