Romantiikkaa suolikielillä

Periodimusisointi ja -soittimet yhdistetään tyypillisesti ns. vanhaan musiikkiin, renessanssiin ja barokkiin. Aikakauden soittimilla musisoiminen on kuitenkin levinnyt myös klassismiin ja 1800-luvun musiikkiin. Vuonna 2012 startannut Ristiveto-kollektiivi halusi tuoda periodifilosofian aina 1900-luvun alkuun saakka. Yhtye on soittanut minifestivaaleillaan ja konserteissaan mm. Stravinskyn ja Ravelin musiikkia säveltäjien ajan soittimilla. Harva tietää, että vielä tuolloin jousisoittimissa oli suolikielet, ja puhaltimet ja pianot erosivat selvästi toisen maailmansodan jälkeisistä soitinmalleista. Ristiveto-kollektiivin perustajat, viulisti Eriikka Maalismaa ja sellisti Markus Hohti keskustelivat aiheesta.
Eriikka: Ristiveto syntyi, koska halusimme lähemmäs sadan vuoden takaista sointimaailmaa. Festivaalimme keskittyi aluksi 1800–1900-lukujen vaihteen suureen murrokseen musiikissa. Tuolloin viuluissa ja selloissa oli vielä raakasuolikielet ja pianotkin olivat pienempiä ja intiimeihin tiloihin sopivia. Nykyään juuri kukaan ei soita esimerkiksi Ravelia, Brahmsia, Schönbergiä tai Sibeliusta suolikielillä. Orkesterit ovat mukautuneet isoihin saleihin ja instrumentit niiden mukana. Olemme niin tottuneita teräksen tiukkaan soundiin, että suolikielen ääni tuntuu aluksi jopa hassulta. Suolikielillä soittaessa kielen ominaisuudet kuuluvat, joskus räsähtää. Se ei ehkä istu nykyajan ihanteeseen silotellusta lopputuloksesta. Itselleni suolikielet avasivat uusia maailmoja, vaikkapa Tshaikovskin Souvenir de Florence -teoksessa. Olikin helpompi hengittää.

Markus: Viimeksi soitimme Ristiveto-porukalla Schubertin C-duuri-jousikvinteton. Tätä teosta olen toki soittanut aikaisemminkin monien eri muusikoiden kanssa ja siihen liittyy paljon hienoja muistoja, mutta jostain syystä tämä kokemus kolahti kovemmin kuin koskaan aikaisemmin. Siihen olivat tietysti osittain syynä loistavat kanssamuusikot Sirkka-Liisa Kaakinen-Pilch, Atte Kilpeläinen, Johannes Rostamo ja sinä Eriikka, mutta uskallan väittää että yksi merkittävä tekijä oli myös käyttämämme suolikielet. Oman kokemukseni mukaan useat klassisen ja romanttisen kauden merkkiteokset hyötyvät suolista; balanssi on automaattisesti parempi, sävellajeilla on omat selkeät värinsä, ääni on ekspressiivisempi ja lujaa soittaessa ääneen voi ladata paljon energiaa sen kuulostamatta turboahdetulta. Kokemus on mielestäni kaikin puolin rikkaampi.

E: Oikeastaan suurella osalla meistä on ”periodisoitin” käytössä, omakin viuluni on 1700-luvulta. Sitä on vain aikoinaan muokattu modernimpaan trimmiin. Itsestäni tuntuu, että viulu nauttii suolikielistä, tunnistaa värähtelyn – ehkä puulla on muisti? Voisi olla aika korvia-avaavaa nykysolisteillekin virittää Stradivareihinsa suolet. Itselleni myös modernit Steinway-flyygelit ovat alkaneet kuulostaa kamalilta verrattuna vaikka pianisti Emil Holmströmin yli satavuotiaaseen soittimeen tai Sibelius-Akatemian omistamaan Erardiin.

M: Juuri näin. Ylipäänsä ajattelen periodisoittoa myös tulkintatradition kannalta. Parhaimmillaan traditio kuljettaa mukanaan olennaista tietoa teoksesta ja syventää sen sanomaa, pahimmillaan se taas kuorruttaa teoksen monen muusikkosukupolven pinnallisilla tulkintamaneereilla. Soittamalla romanttista musiikkia ja varhaista modernismia ajanmukaisin soittimin on mahdollista kuoria tulkintatradition kerroksia pois ja palata olennaisten musiikillisten tulkintakysymysten ääreen.

E: Jokaisen Ristiveto-projektin jälkeen huokailemme, kuinka ikävää on vaihtaa kielet takaisin teräksisiin. Ristiveto on ollut myös terapeuttista toimintaa etenkin romantiikan ajan musiikin parissa. Toki nykyään kuulee jo paljon musisointia, jota ei ole kyllästetty amerikkalaisella vibratolla ja raskaudella. Toivon, että aate leviää, ja Brahmskin nähdään historiallisessa kontekstissaan sen sijaan, että tunteen palolla virheellisesti selittyvät liisterimaneerit siirtyvät traditiona eteenpäin.