Oma huilu joka aikakaudelle

Suomen vanhan musiikin puhaltajien eturiviin lukeutuva huilisti Pauliina Fred on erikoistunut traversoihin ja soittaa myös nokkahuiluja. ”Moni asia estetiikassa loksahtaa kohdalleen, kun käyttää aikaan kuuluvia instumentteja”, hän sanoo. Miten Pauliina päätyi vanhojen huilujen pariin? Millainen soitin on traverso?

Olin nähnyt poikkihuilun televisiossa (ja kuullut Vesa-Matti Loirin soittavan sitä!), ja siitä lähtien tiesin, että haluaisin soittaa huilua. Aloitin musiikkiharrastukseni nokkahuilulla 8-vuotiaana, koska käteni olivat liian lyhyet poikkihuiluun. Tykkäsin nokkiksensoitosta niin paljon, että kun 11-vuotiaana käteni olivat venyneet oikean pituisiksi, halusin jatkaa nokkahuilua poikkihuilun rinnalla. Teini-ikäisenä lopetin nokkiksensoiton, koska se oli liian noloa… Huilua rakastin, mutta kun repertuaari laajeni ja päästiin ranskalaiseen romanttiseen huilumusiikkiin, aloin ikävöidä kunnolla puhuttelevaa musiikkia – vanhaa musiikkia! 18-vuotiaana päädyin Raudaskylän leirille, jossa opetettiin vanhaa musiikkia. Jari S. Puhakka esitteli siellä minulle traverson, ja se oli menoa: täydellinen yhdistelmä hopeahuilua ja nokkista!

Traverso kehitettiin Ranskassa 1600-luvun lopussa. Tätä ennen nokkahuilu oli ollut pitkään suosituin puhallinsoitin Euroopassa. Traverso syrjäytti nopeasti nokkiksen ja tästä pehmeä-äänisestä huilusta tuli pian ylimystön hittisoitin. Muoti alkoi siis Ranskasta, niin kuin yleensäkin tuohon aikaan, ja levisi nopeasti muualle Eurooppaan. Traversolle sävellettiin paljon kamarimusiikkia, sonaatteja ja sooloja, hiukan myöhemmin jopa konserttoja. Barokin kuuluisin traversisti oli ehkä Preussin kuningas Fredrik Suuri. Hän oli intohimoinen huilisti! Niin sotavoittoja kuin pienempiäkin tapahtumia juhlittiin huilumusiikilla, ja muun muassa hänen ansiostaan meillä on paljon hyvää huilurepertuaaria. Hovissa olivat töissä esimerkiksi J.J. Quantz ja C.P.E. Bach. Hovin iltamista ja konserteista riittää mielenkiintoisia tarinoita!

Soitinmalleissa on hyvin paljon eroja. Varhaisemmissa traversoissa puhallusreikä oli pyöreä, mutta mitä lähemmäs 1700-loppua tultiin, puhallusreikä muuttui soikeammaksi mahdollistaen voimakkaamman äänen tuottamisen ja kirkkaammat ylä-äänet. 1700-luvun puolivälissä läppien määrä alkoi lisääntyä kromaattisen musiikin vallatessa alaa. Ensin läppiä kehiteltiin neljä, sitten kahdeksan, ja lopulta 12-läppäinen huilu valloitti maailman. Nykyinen poikkihuilukoneisto, Böhm-huilu, kehiteltiin silti vasta 1800-luvun lopussa, joten siihen saakka on soitettu moniläppäisillä ”traversoilla”. Soitinmallit vaihtelivat myös maittain: ranskalaiset pitivät tummemmasta ja pehmeä-äänisemmästä huilun äänestä kuin vaikkapa saksalaiset.

Nykyään käytössä olevat traversot eivät eroa vanhoista esikuvistaan oikeastaan muuten kuin liitosrenkaidensa puolesta: barokin aikaan ne olivat norsunluuta, nykyään yleensä muovia tai jossain erityistapauksissa mammutinluuta.

Poikkisia huiluja minulla on kuusi: kolme barokinajan traversoa, klassisminajan huilu, romantiikanajan huilu sekä moderni poikkihuilu. Nokkahuiluja on sitten n. 30, sopraninosta C-bassoon. Pyrin soittamaan ohjelmistolle osuvaa ja sopivaa huilua. Eniten käytössä on Palanca-mallinen traversoni, joka on myöhäinen traverso. Klassisminajan huilulla tulee soitettua esim. puhallinkvintetti Zetesissä, fortepianon kanssa sekä tietyissä Helsingin barokkiorkesterin ja Suomalaisen barokkiorkesterin orkesteriperiodeissa. Ensi syksynä Helsingin barokkiorkesteri levyttää Schumannia, ja odotan tätä kokemusta innolla: koko puhallinsektiolla on romantiikanajan pillit! Nokkahuiluja käytän pääsääntöisesti Bravade-kvartetissa, jossa soitamme repertuaaria 1500-luvulta tähän päivään.

Kiinnostus traversoa kohtaan on lisääntynyt; monet modernit huilistit ovat opiskelleet traversonsoittoa sivuaineena tai ottaneet tunteja soittimeen vihkiytyneiltä. Tämä on erittäin positiivista ajatellen huilismin kokonaiskuvaa. Ymmärtämys eri aikakausien ja tyylien musiikkiin lähtee myös instrumentista: traverson sointivärierot ja kromaattisten haarukkasormistusten äänellinen epätasaisuus kertoo musiikista jo itsessään. Huilun äänen huokoisuus, joka nostaa artikulaation tärkeäksi elementiksi, ajaa soittajan barokin estetiikan kumpuilevaan maastoon. Moni asia estetiikassa loksahtaa kohdalleen, kun käyttää aikaan kuuluvia instumentteja.

Moni nykysäveltäjä on myös huomannut barokkisoitinten värikylläisyyden ja innostunut säveltämään uusia kappaleita vanhoille soittimille. Suomessa tämä on ollut yllättävänkin suosittua, ja se on iloinen asia!

Vanhan musiikin soittamisessa ja esittämisessä hienointa on tiedon ja taidon yhdistäminen tähän hetkeen, musikaaliseen tulkintaan joka pulppuaa niin monesta kerroksesta tietämystä, kokemusta, kulttuuriperintää, intuitiota, hetken hurmaa ja kaikkea maan ja taivaan väliltä. Parhaassa tapauksessa musiikki osoittaa meille ajattomuuden kytkemättä sitä vanhaan tai uuteen, avaten tietoisuutemme ja kokemuksemme tasolle, jota ei halua yrittää edes kuvailla sanoilla.

Pauliina Fred