Näppäilijä risteilee soitinten välillä

Aina ammattiopintoihin asti kitaristin urani oli hyvin tavanomainen. Alle parikymppisenä sitä haahuili samoja reittejä kuin kaverit ja yritti kopioida idoleidensa tekemisiä. Ammattikorkeakoulu Stadiassa tuli kuitenkin heti vastaan tilaisuus tehdä barokkioopperaa. Händelin Almira vuonna 2006 oli käänteentekevä projekti. Annamari Pölhö antoi konservatorion varastosta barokkikitaran käteen, ja Andrew Lawrence-King ohjasi musiikkia harppunsa äärestä ja oli aloittelevia kitaristeja ajatellen kirjoittanut sointumerkit koko teokseen. Kynnys oli matala ja lopputulos oli jotain sellaista, mistä en osannut haaveillakaan pääseväni kitaristina joskus osalliseksi. Että ihan oikeiden muusikoiden kanssa sai olla orkesterissa ja joku vielä sanoi esityksen jälkeen että meistä näppäilijöistä jopa kuului jotain.

Oma barokkikitara oli tietenkin hankittava pikimmiten, ja sen myötä kamarimusiikin tekemiselle aukesi uudet näkymät. 2000-luvun Stadiassa oli loistava henki ja uusien muusikkoystävien parissa optimismi oli korkealla, vaikka koko ajan tuli tipottain yhä uusia uutisia Metropolian muutoksesta taiteen tekemisen kannalta huonompaan suuntaan.

Lähdin vuonna 2008 Erasmus-vaihtoon Barcelonan ESMUC-korkeakouluun, mikä oli tärkeä askel eteenpäin monellakin elämän saralla, mutta erityisesti musiikissa. Koulussa oli harvinaisen iso ja elinvoimainen luuttuluokka, ja opettajat olivat Jordi Savallin orkesterista ja levyiltä tuttuja. Tuntui että olin asioiden ytimessä, ja sainkin reissulta ison paketin kirjallisuutta ja oppia, jota sitten purin Suomeen palattuani loputtomasti paisuvaan opinnäytetyöhöni barokkikitarasta ja continuosta.

Pääinstrumenttini oli kuitenkin koko opintojeni ajan klassinen kitara. Tuntui että se vaati täyden sitoutumisen jos sen halusi tottelevan. Lisäksi ajattelin, että koska Suomessa kitaristien taso on niin korkea, sain siitä paremman kiriavun kuin jos olisin koulun ainoa luutisti. Lisäksi kitara soittimena viehättää minua edelleen suuresti.

Sitoutumiseni kitaraan palkittiinkin kun sain opiskelupaikan Sibelius-Akatemian maisteriohjelmasta. Enää piti todistaa itsellekin että minulla voi olla jotain annettavaa kitaran saralla. Oman pään sisäinen kamppailu oli aikamoinen. Nyt voi onneksi todeta, että taidealan perusolemukseen kuuluva kriiseily on vain osa työnkuvaa. Sitä paitsi Akatemialla oli myös tosi kivaa! Sain soittaa ja ystävystyä lisää loistavien muusikoiden kanssa ja opin tuntemaan itseni paljon paremmin. Nykyisen työelämän isoimmat ilon hetket on jaettu pitkälti Akatemian opinnoista tuttujen kavereiden kanssa.

Kun valmistuin 2013, tempauduin täysipäiväiseen musiikkiopistotyöhön. Muutos oli dramaattinen mutta säännöllisistä tuloista ei iljennyt kieltäytyä, ja olin toki muutenkin jo opettanut paljon. Joka päivä joutuu kuitenkin miettimään miten oman soiton käy, kun oppilaita on paljon. Käytännössä minulla tietysti kävi harvinaisen hyvä tuuri, kun työllistyin heti ja sain myös soittaa keikkoja käytännössä niin paljon kuin ehdin.

Heti kitaraopiskelijan roolista vapauduttua oli aika toteuttaa siinä vaiheessa jo pitkään kytenyt haave oman luutun hankkimisesta. Ensemble Nylandian ja Orpheus’ Musesin konsertti- ja oopperaprojektit tulivat parhaaseen mahdolliseen saumaan, ja pääsin heti tositoimiin ilman turhan syvällistä vatvomista uuden soittimen sisäänajon kanssa. Teorbi ohjasi ajattelua tarkempaan suuntaan. Tuntui että isolla ja kömpelömmällä soittimella on valikoitava äänet entistä huolellisemmin sen sijaan että vain räimii menemään. Nykyinen arkkiluuttuni yhdistää mielestäni ihanteellisella tavalla kitaran ja teorbin parhaat puolet, mutta mielessä kaivelee jatkuvasti barokki- ja renessanssiluuttujen hankinta, koska koen entistä vahvemmin ettei niiden sointia voi korvata millään.

Omistan modernin kitaran lisäksi flamenco-, renessanssi-, barokki ja 1800-luvun kitaran, teorbin, arkkiluutun ja mandoliinin. Näistä jokaisella teen eri asioita ja toisaalta otan välillä liikaakin vaikutteita yhden soittimen perinteestä toiseen. Osa soittimista on rikollisen vähällä käytöllä ajanpuutteen vuoksi. Tällä hetkellä arkkiluuttu on tärkein sotaratsuni. Siinä on soitinkokoelmani laajin ääniala ja koen sen palvelevan parhaiten nykyisiä kiinnostuksen kohteitani continuomuusikkona ja Bachin ympärille rakentuvan soolo-ohjelmiston tutkijana.

Mitä enemmän olen saanut kokemusta eri soittimista, sitä vähemmän koen edustavani vain yhtä soittoperinnettä. Tavallaan olen aiempaa kodittomampi, käyn aina vain vierailemassa eri soitinten luona enkä enää usko yhteen ja ainoaan tapaan soittaa, tai rakentaa soittimia, tai tulkita musiikkia. Nuorempana laitostuneena opiskelijana kaikki oli yksinkertaisempaa, piti vain tehdä mitä opettaja, säveltäjä ja soitin käskee. Viimeksimainittua en edes huomannut ennen kuin olin syrjähyppinyt tarpeeksi luuttujen maailmassa. Nyt vanhoille vinoumilleen osaa jo hymyillä. Hyvinä päivinä koen, että soitin on vihdoin alistunut instrumentin eli työkalun asemaan eikä enää määrää koko maailmankatsomustani. Tästä yllättävästä käänteestä on seurannut, että musiikin teorian opiskelu on alkanut oudolla tavalla kiinnostaa. Tuntuu että seuraavat oivallukset piilevät ilman soitinta tehtävässä työssä, kirjoista lukemisessa, kirjoittamisessa, kuuntelemisessa, laulamisessa, haaveilemisessa…

Tällä hetkellä pyrin sanoittamaan osaamistani Länsi-Helsingin musiikkiopistossa opettamaani Vanhan musiikin historia, analyysi ja esityskäytännöt -oppikokonaisuutta varten. Syksyllä alkanut kokeellinen kurssi on antanut minulle opettajana vapaat kädet ja paljon vastuuta, ja olen nauttinut suunnittelusta paljon. Myös halu jatko-opintoihin on toden teolla herännyt.

Samalla on tullut jonkinlainen tarve luoda nahkansa ja kyseenalaistaa omia soitannollisia tottumuksiaan. Improvisaation ja oikein soittamisen ristiriita on hyvin todellinen. Etsin siitä kuumeisesti uutta sanottavaa, ja nähtäväksi jää mitä löytyy, musiikillista, kirjallista, pedagogista vai jopa taiteellista.

Taiteen tekeminen on aina kriisi. Useimmiten olen nauttinut eniten yksin harjoittelusta, kun taas elävän konserttitilanteen totuudenhetkiä on välillä vaikea hyväksyä. Selvää on, että epäonnistumiset ovat aina parhaiten pakottaneet parantamaan harjoittelua ja ajattelua. Toki myös työni huippuhetket ovat aina tulleet konserttikokemusten kautta. Sosiaalinen puoli on ollut monissa projekteissa erityisen tärkeää, ja yhdessä jaetut onnistumisen hetket konserttilavoilla ovat alan parasta antia. Niitä muistellessa jaksaa taas potkia tulevia projekteja eteenpäin!

Olli Hyyrynen

Kirjoittaja on luutisti, joka esiintyy seuraavaksi sunnuntaina 18.11. Kajaanissa Vivaldin Vuodenaikojen ja Händelin Vesimusiikin parissa.