Cornucopia-yhteemme (Marianna Henriksson, Pekka Silén, Louna Hosia) järjesti syyskuussa 2014 konsertin otsikolla Domino – kypsää ranskalaista ja tuoretta kotimaista. Yhdistimme ohjelmassa otsikon mukaisesti ranskalaista barokkia Olli Virtaperkon ja Tomi Räisäsen meille säveltämään musiikkiin. Ohjelmatekstissä pohdiskelin naamioita ja valeasuja, dominohan tarkoittaa paitsi nappuloista koostuvaa peliä, myös naamiota. Sain samalla syyn viitata Laurence Dreyfusin kiinnostavaan artikkeliin Beyond the Interpretation of Music (Dutch Journal of Music Theory, Volume 12, Number 3 (2007).

Dreyfus pohtii artikkelissa vanhan musiikin esittäjän rooliin liittyvää problematiikkaa. Muusikoista puhutaan usein tulkitsijoina ja esityksestä tulkintana. Kun näitä sanoja lähestytään tarkemmin, huomataan, että niihin sisältyy voimakkaita olettamuksia ja odotuksia siitä, mikä musiikin esittäjä oikeastaan on. Mitä me teemme, kun luemme satoja vuosia vanhoja nuottitekstejä ja tuotamme niistä ymmärtämämme informaation perusteella kehollista toimintaa? Mitä tapahtuu siinä hetkessä ja tilassa, jonka soittajat ja kuuntelemaan tulleet jakavat yhdessä? Sanaa tulkinta ei yhdistetty musiikin esittämiseen ennen 1840-lukua, joten barokin säveltäjät olisivat oudoksuneet väitettä, jonka mukaan tulkitsemme heidän musiikkiaan. Tulkinta viittaa siihen, että musiikin esittäjä on eri henkilö kuin sen säveltäjä (mikä ei ollut ohjelmamme ranskalaisten aikaan suinkaan välttämättä asian laita); se antaa ymmärtää, että kyseessä on jonkinlainen salakoodin purkaminen; se luo odotuksia esittäjästä milloin kuolleen säveltäjän inkarnaationa, milloin säveltäjän ajatuksia toteuttavana akrobaattina, milloin spirituaalisena välittäjänä.

Tulkintojen perusteiksi on asetettu eri yhteyksissä erilaisia kivijalkoja: Intuitio, Traditio – ja suhteellisen uutena ja ikään kuin vahvana perusteena Historia, minkä ilmentymä ns. vanhan musiikin liike Dreyfusin mukaan on. Historian tutkimus on näennäisen vahva tuki tulkinnalle, mutta johtaa Dreyfusin mukaan helposti siihen, että mikään tieto ei riitä: kuinka pienet historialliset yksityiskohdat ovat relevantteja soiton kannalta? Hän kysyy: kenellä voi olla tarpeeksi historiallista informaatiota perustellakseen kaikki musiikilliset ratkaisunsa? Miksi menneisyyden traktaattien kirjoittajien jälkeensä jättämillä tiedonmurusilla olisi niin suuri valta, että niitä voisi soveltaa kaikkiin suuriin säveltäjiin, jotka olivat aikansa sääntöjenrikkojia?

Dreyfus esittää artikkelissaan leikkisän vakavasti vaihtoehtoisia ajatusleikkejä vanhaa musiikkia soittavan muusikon roolista. Dreyfusin mukaan muusikot eivät koskaan jätä musiikkikappaletta rauhaan vaan ”sotkeutuvat siihen, painivat sen kanssa, tulevat sen viettelemiksi”. Hän ehdottaa musiikkiesitystä ajateltavaksi kokoelmana erilaisia rooleja, valeasuja, naamioita. Muusikko voi olla suhteessa esittämäänsä kappaleeseen vaikkapa taikuri, urheilija, munkki, nunna, pyhimys, rakastaja, lapsi, hedonisti, säveltäjä, näyttelijä, lääkäri, pappi tai paljon muuta.

Voisi siis ajatella, että musiikkia esittäessämme laitamme kasvoillemme naamion toisensa jälkeen, joiden alla muutumme naamioiden edustamiksi karaktereiksi, naamioiden silti jättäessä näkyviin suuren osan omista kasvoistamme.

Marianna Henriksson on Helsingissä ja Berliinissä asuva cembalisti, joka on reissaillut viime vuodet ympäriinsä mm. Euroopan unionin barokkiorkesterin kanssa, ja opiskelee Sibelius-Akatemian Docmus-yksikössä.