Miten opettaa vanhan musiikin teoriaa – ja miksi? 2/2

Länsi-Helsingin musiikkiopistossa järjestettyyn Vanhan musiikin historia, teoria ja esityskäytännöt -opintokokonaisuuteen kuului myös Vera Plosilan antamaa heksakordisolfan opetusta. Hän kertoo nyt taustalla olevasta tutkimuksestaan sekä opetuskokemuksen herättämistä ajatuksista.

Laulamisesta traversonsoiton opetuksessa

Heksakordisolfan opetusharjoittelu sai alkunsa Sibelius-Akatemian pedagogisesta maisterintyöstäni. Halusin tutkia arkipäiväisen työkaluni, eli laulamisen merkitystä traversonsoiton opetuksessa. Lähtökohtana oli laulu yleisesti, mutta tutkimusprojektin myötä mukaan tulivat myös historialliset solfametodit, erityisesti heksakordisolfa. Sillä tarkoitetaan solfaa kuuden sävelen asteikoilla (ut, re, mi, fa, sol, la), joiden tavuilla on kullakin ominaisvärinsä. Kysyin, kuinka laulamista voisi hyödyntää traverson nykypedagogiikassa ja miten sitä käytettiin ammattimuusikoiden koulutuksessa 1500-luvulta varhaiselle 1800-luvulle. Tutkimukseni perustui historiallisten esityskäytäntöjen lähdekirjallisuudelle, tutkimushaastattelulle sekä tulosten arviointiin pragmatistisen tietoteorian viitekehyksessä.

Kiinnostuin historiallisesta musiikkipedagogiikasta ulkomaisten opintojeni myötä. Sävellysopetukseen tarkoitetut partimento- ja solfeggio-harjoitteet ovat löytäneet tiensä monin paikoin kosketinsoitinpedagogiikkaan. Heksakordisolfaa käytetään usein myös osana keskiaikaisen ja renessanssimusiikin opetusta, jossa sillä on oheistekniikoineen (mm. Guidon käsi) lukuisia sovellutuksia ulkoaoppimisesta yhtyebalanssiin, tekstin värittämiseen ja linjan muotoiluun.

Tutkimusprojektini tulokset valottivat heksakordisolfan hyödyllisyyttä renessanssimusiikissa. Koska tekniikka oli käytössä pitkään (n. 1000-1700-luvuilla), nousi esiin kysymys myös sen mahdollisuuksista 1700–1800-lukujen ohjelmiston parissa. Tutkimuksessani laulu näyttäytyi kaikkiaan hyödyllisenä pedagogisena työkaluna auttaen sekä ilmaisua että teknisten ratkaisujen löytämistä instrumentilla. Se samastui erityisesti luonnollisuuteen, niin traversonsoiton historiallisissa lähteissä kuin tutkimushaastattelussanikin. Katson aiheen liittyvän pitkälti ihmisääntä imitoivaan soittotekniikkaan retorisen musiikin aikakaudella.

Teoriasta käytäntöön

Tutkimusprojektin päätyttyä jatkoin heksakordisolfan hyödyntämistä. Varsinkin renessanssiohjelmiston kohdalla se tuntui helpolta omaksua, mutta syvensin tutkailuani myös 1700-luvulle. Kokoonnuimme lisäksi muutamaan otteeseen opiskelijaryhmän kanssa tutkien solfan mahdollisuuksia muun muassa intonaatiolle, fraseeraukselle, diminuutioiden suunnittelulle ja improvisoidulle kontrapunktille.

Heksakordisolfa opetusharjoittelun aiheena

Toteutin Sibelius-Akatemian opetusharjoitteluni heksakordisolfasta Länsi-Helsingin musiikkiopistossa. Se sijoittui maalis-huhtikuulle 2019, jolloin ohjasin aiheen perusteet sekä Olli Hyyrysen vetämälle vanhan musiikin teoriaryhmälle että osalle talon opettajakunnasta. Pohdimme opettajien kanssa myös tekniikan hyötyjä retorisen ohjelmiston kannalta tutkien muun muassa solfatavujen ominaispiirteitä Heinrich Isaacin motetissa ja imitaation heksakordiperiaatteita niin Giovanni Bassanon ricercaressa kuin Bachin Das wohltemperierte Klavierin fuugissa. Opetusjakso nostatti lisäksi paljon kysymyksiä. Pedagogeja pohditutti, missä vaiheessa tekniikka olisi hyvä nuorille esitellä ja kuinka vaihtaa tutusta solfajärjestelmästä toiseen. Opetustuokioiden vaivattomuus antoi silti rohkaisevia viitteitä heksakordisolfan soveltumisesta musiikkiopistotasolle.

Uskon, että jokapäiväiseen työskentelyyn solahtavat työkalut perustelevat itsensä käytännössä. Tutkimukseni myötä olen myös vakuuttunut, että historiallinen teoriaopetus voi auttaa jäljittämään kaipaamaamme menneiden vuosisatojen osaamista. Vaikka heksakordein laulaminen voi tuntua aluksi hankalalta, luonnollistuu niiden käyttö harjoituksen myötä. Toisaalta seitsemännen tavun ilmenemiseen 1700-luvulla oli lopulta käytännölliset syynsä, kun heksakordijärjestelmän käytöstä tuli alati vaikeampaa musiikin rakenteiden muuttuessa.

Toistaiseksi solfatyöpajalle ei ole tiedossa jatkoa, mutta jatkan toki aiheen opiskelua sekä laajentamista. Heksakordisolfalla on runsaasti potentiaalia historiallisessa soitin- ja teoriaopetuksessa, joten toivon tutkimukseni innoittavan muitakin alan osaajia aiheen pariin.

Vera Plosila

Kirjoittaja on valmistunut musiikin maisteriksi traversonsoitossa Sibelius-Akatemiasta sekä Haagin kuninkaallisesta konservatoriosta. Hän on esiintynyt orkesterimuusikkona ja festivaaleilla sekä Suomessa että ulkomailla. Plosila asuu Weimarissa keskittyen lähitulevaisuudessa pohjoismaisen ja saksalaisen galantin tyylin tutkimiseen. Hän toimii lisäksi musiikkikirjoittajana.

Kirjallisuusvinkkejä

Baragwanath, N. (2018). How to ‘solfeggiare’ the eighteenth-century way: a summary guide in ten lessons.

  • Baragwanath havainnollistaa, kuinka heksakordisolfaa käytettiin 1700-luvulla. Tiivistelmä on peräisin kirjasta The Solfeggio Tradition: A Forgotten Art of Melody in the Long Eighteenth Century, jonka pitäisi ilmestyä piakkoin.

Gjerdingen, R. O. (2007). Music in the galant style. New York: Oxford University Press.

  • Gjerdingenin arvovaltainen julkaisu esittelee partimento- ja solfeggio-perinteeseen nojaavat skeemat, joilla historiallinen sävellysopetus pitkälti toteutui.

Haynes, B. & Burgess, G. (2016). The pathetick musician: moving an audience in the age of eloquence. Oxford: Oxford University Press.

  • Bugessin Haynesin käsikirjoituksesta viimeistelemä opus pureutuu retorisen ilmaisun motiiveihin ja keinoihin.

Smith, A. (2011). The performance of 16th-century music: learning from the theorists.New York: Oxford University Press.

  • Smithin opus on kattava läpileikkaus 1500-luvun musiikin tärkeimmistä piirteistä. Kirja sopii myös johdatukseksi renessanssin heksakordisolfaan.