Miten opettaa vanhan musiikin teoriaa – ja miksi? 1/2

Länsi-Helsingin musiikkiopistossa järjestettiin uutena avauksena opintokokonaisuus ”Vanhan musiikin historia, teoria ja esityskäytännöt”. Kurssin opettajat Olli Hyyrynen ja Vera Plosila kertovat kaksiosaisessa blogitekstissä, mitä ajatuksia uusi opetusnäkökulma herätti ja mitä vanhan musiikin teoreettinen opiskelu voi antaa. Ensimmäisessä tekstissä äänessä luutisti Olli Hyyrynen.

Vanhan musiikin historia, teoria ja esityskäytännöt -opintokokonaisuus sai alkunsa Länsi-Helsingin musiikkiopiston rehtorin Riitta Poutasen aloitteesta. Uuden opintosuunnitelman luominen on edellyttänyt musiikkiopistoilta identiteetin päivitystä, ja Länsi-Helsingin musiikkiopistossa se on merkinnyt vahvuuksiin satsaamista. Opistohan on jo pitkään tarjonnut vanhan musiikin opiskelulle poikkeuksellisen hyvät puitteet.

Kun minua pyydettiin suunnittelemaan uutta oppikokonaisuutta vanhaan musiikkiin erikoistuville oppilaille, tehtävä tuntui valtavan laajalta ja haastavalta. Sitä se toki onkin, mutta nyt kokonaisen lukuvuoden jälkeen on tullut uusi luottamus omaan työskentelyyn ja ennen kaikkea yhteistyön voimaan oppilaiden kanssa. Viikoittaisten tuntien valmistelu on pakottanut aktivoimaan erilaisia ajattelun puolia, joista useimmat ovat toki olleet iduillaan jo vuosia, mutta joita ei vain ole ollut tilaisuus viedä käytäntöön. Kolmen vartin mittainen tuntitilanne on ollut lyhyt aika käsitellä mitään laajaa teemaa perinpohjaisesti, mutta aikaraja on ollut toimiva, kun tehtävät on rajattu oikein.

Tunneilla on käsitelty kontrapunktia lajiharjoituksineen, continuosoittoa, koristelua ja improvisointia. Lisäksi on käyty kuuntelemassa konsertteja ja jäsennetty koettua kirjoittamalla siitä sekä analysoitu erilaisia kappaleita osin oppilaiden omasta ohjelmistosta. Iso lisäarvo saatiin Vera Plosilan praktikumtyönään antamista heksakordisolffan oppitunneista.

Kaiken jälkeen opettajana koen, että tärkein anti lienee luetun ja kuullun musiikin parempi ymmärtäminen. Tuo musiikin luku- ja kuuntelutaito on nimittäin joka ihmisellä vähän erilainen. Jokaisella on omat erityisherkkyytensä ja sokeat kohtansa joiden paikkaaminen on elämän mittainen projekti. Uskon myös vahvasti, että vanhan musiikin opiskelu auttaa myös muiden musiikin eri aikakausien ymmärtämisessä ja soittamisessakin. Muun muassa intervalleihin tutustuminen kontrapunktiharjoitusten kautta on hyvin testattu ja toimiva polku säveltämiseen ja improvisointiin kaiken tasoisille oppilaille ja antaa varmasti jatko-opintoja varten hyvät lähtökohdat riippumatta oppilaan henkilökohtaisesta mausta musiikin eri tyylien suhteen.

Oppilaiden kanssa työskennellessä oppii, että mitä tahansa musiikin osa-aluetta voi sofistikoida tai monimutkaistaa, elaboroida vaikkapa diminuoimalla tai esittelemällä ilmiön laajemmassa kontekstissa. Usein auttaa myös, jos ilmiöitä redusoidaan yksinkertaistamalla ne kunkin oppilaan lähtötasoon sopivaksi, jolloin päästään tilanteeseen missä kaikilla on itseluottamusta lähteä esimerkiksi kirjoittamaan jotain omia variaatioitaan. Kun oppilas tekee sen jälkeen sofistikointityönsä itse, taito tulee omaksutuksi jonnekin syvemmälle ihon alle, eli omaksi eläväksi tulkinnaksi ja mahdollisesti esiintymislavoillekin vietäväksi uudeksi ideaksi. Taitava opettaja tunnistaa, kumpaa keinoa kukin oppilas tarvitsee eri tilanteissa ja tekee tarpeen mukaan rohkeita muutoksia oppimateriaaliin. Kun ongelmia on valmis ratkomaan tarpeeksi monesta näkökulmasta, varmasti jossain vaiheessa tärppää!

Itselläni yllä mainittujen teemojen työstäminen on tuonut uusia ideoita omaan soittoon. On ollut yllättävän iso loikka tarkastella ja opettaa musiikkia ilman että lähtökohtana on joku tietty soitin. Se on vapauttanut näkemään musiikin paljon kokonaisvaltaisemmin ja toisaalta saanut kyseenalaistamaan ison osan omasta opiskeluhistoriasta. Musiikkipedagogiikan historiaa kohtaan on myös herännyt uusi kiinnostus. Erityisesti viime aikoina lukemani Gjerdingenin ja Sanguinettin partimentotraditiota käsittelevät kirjat ovat herättäneet uteliaisuuden hyvin toisenlaista opiskelutapaa kohtaan. Ehkä tulevaisuudessa onnistumme paremmin ohjaamaan opiskelua luovan tekemisen ja kovan kirjatiedon terveellä tasapainottamisella.

Opintojakson kirjallisuusluettelosta asianharrastajat saattavat saada iloa itseopiskeluunkin:

1.) Ground-improvisoinnin avuksi

M. Erhardt: Upon a Ground
P. Boquet & G. Rebours: 50 Renaissance & Baroque Standards
D. Ortiz: Trattado de glosas

2.) Valistuksen ajan soitto- ja koristeluoppaita

C. P. E. Bach: Tutkielma oikeasta tavasta soittaa klaveeria
J. Quantz: On Playing the Flute

3.) Musiikin retoriikasta ja tulkinnasta

D. Bartel: Musica Poetica
N. Harnoncourt: Puhuva musiikki
B. Haynes: The End of Early Music
J. Tarling: The Weapons of Rhetoric

4.) Continuosoittoon

D. Ledbetter: Continuo Playing According to Händel
J. B. Christensen: 18th Century Continuo Playing
J. McFadden: Fretboard Harmony, Common Practice Harmony on the Guitar
P. Croton: Figured Bass on the Classical Guitar
J. Tarling: Baroque String Playing for Ingenious Learners

5.) Partimento-oppaita

R. O. Gjerdingen: Music in the Galant Style
G. Sanguinetti: The Art of Partimento

6.) Kontrapunktin ja heksakordisolffan opiskeluun

J. J. Fux: The Study of Counterpoint
P. Schubert: Modal Counterpoint, Renaissance style
K. Kiss: A Practical Approach to Harmony From the Birth of Polyphony to the Baroque Era
A. Smith: The Performance of 16th-Century Music

Ylläolevien lähteiden lisäksi suosittelen myös Early Music Sources -sivuston tuotantoa ja Lukas Henningin Me:mo -youtube-kanavaa.

Olli Hyyrynen