La Porte du Temps tanssii barokkia

”Se nyt on sellaista askeltamista. Onks se sellaista vanhojentanssimeininkiä. Se on jo balettia. Ööö.” Barokkitanssi varsinkin, ja historiallinen tanssi yleensäkin, on sen verran harvojen ihmisten ala, että juttua kyllä riittää kun tapaan uuden ihmisen.

Itse törmäsin barokkitanssiin pienessä oopperaproduktiossa 1990-luvulla, jossa emme untuvikkouttamme paljoa ehtineet tanssia, mutta hyvä jälkimaku jäi. Pari vuotta myöhemmin soitin silloiselle koreografille Maria Hostikalle ja kysyin tuntien perään. Sillä tiellä ollaan.

Tämän piti olla pieni kerran viikossa -harrastus, mutta homma lähti totaalisesti lapasesta. Tuli keikka ja toinen ja lopulta olimmekin tanssiryhmä, joka kokoontui harjoittelemaan esiintymisiä varten. Keikkoja on ollut akselilla yksi tanssija ja cd – viisi tanssijaa ja suuri orkesteri. Erikoisimpia taisi olla se kerta, kun Maria tanssi radiossa. Vuodesta 2000 olemme olleet Tanssi- ja soitinryhmä La Porte du Temps, ja lisää porukkaa on tullut mukaan. Nyttemmin meillä on esiintyvien ryhmän lisäksi myös omaksi huvikseen tanssivien poppoo.

Etikettiä tanssien

Kun pitää tanssimisesta ja vanhasta musiikista, niin mikäs sen hauskempaa kuin barokkitanssi. Klassinen baletti on barokkitanssin jälkeläinen ”suoraan alenevassa polvessa”, mutta tanssi ei kyseisenä ajanjaksona ollut vielä niin akrobaattista. Kehnommilla polvilla ja vajaalla jalkojen aukikierrolla pärjää kyllä. Alan ehtii siis hyvin aloittaa aikuisena ja kunnollisia koreografioita tanssimaan pääsee nopeammin kuin baletissa. Teknistä ja taiteellista haastetta riittää silti. Varsinkin miestanssijat loistivat ja loistavat jalkatyöllään.

Koska barokin aikaan kaikki tanssivat, moni ajattelee tanssien olleen tuohon aikaan hyvin helppoja. Olihan niitä monen sorttisia, mutta koska tanssi oli yleinen ja suosittu huvittelun ja seurustelun muoto (ja minnekäs se olisi kadonnut), ihmisten taidot kehittyivät pienestä pitäen. Seurapiireihin päästäkseen kannatti opetella tanssimista. Tanssimestarit opettivat myös etikettiä: miten ja koska kumartaa/niiata ja kenelle. Tanssinopettajan ammatti oli siis hyvä väylä nousta korkeampaan asemaan.

1660-luvulle päästäessä Ludvig XIV kyllästyi opetuksen vaihtelevaan tasoon ja kirjaviin tyyleihin ja käski tanssimestariaan Pierre Beauchamp’ia luomaan yhtenäisen tyylin ja sille säännöt. Tämä kehitti myös notaatiosysteemin (Feuillet–Beauchamp), jonka ansiosta aitoja alkuperäisiä koreografioita on säilynyt meillekin rekonstruoitaviksi. Lisäksi löytyy aikakauden oppaita (self-help-tyyliin), joista saa lisätietoa, mutta luonnollisesti moni asia jää valistuneen arvailun tasolle.

Vasta 1700-luvulle tultaessa alkoi syntyä selkeämpi ero harrastuksekseen tanssivien ja ammattilaisten välille. Pariisin Ooppera huolehti ammattitanssijoiden koulutuksesta. Hovissa kuningas piti seremonioilla ja hovispektaakkeleilla huolen siitä, että hoviväelle jäi vähemmän aikaa juonitteluihin. Koska kuningatarkin osallistui näihin, oli myös hovin daamien soveliasta esiintyä niissä. Moni tanssi alkoi elämänsä oopperassa, mistä se siirtyi sitten salonkitanssiksi.

Musiikin ja tanssin liitto

Esiintymisten lisäksi La porte du Temps -ryhmä tarjoaa koulutusta vauvasta vaariin. Maria Hostikka on opettanut pitkään myös Sibelius-Akatemiassa ja Metropoliassa. Vanhan musiikin esittäjille ei ole haitaksi tutustua siihen materiaaliin, joka on tanssisarjojen ja partitojen taustalla, vaikka osa tansseista on Bachiin tultaessa enää elossa kuunneltavana musiikkina, ja samannimisten kappaleiden tyyli ja tempo muuttuvat vuosisadasta toiseen.

Huomionarvoista on, että eritoten barokkitanssissa käytetään samaa askelvalikoimaa eri tansseissa, ja esimerikiksi tietylle bourréelle on tietty koreografia. Niissä kyllä esiintyy pas de bourrée –askelta, mutta sitä käytetään myös muualla, esim Folie d’Espagnessa, josta on säilynyt sooloja ja paritansseja. Siinä taas ei tanssita folia-askeleella, koska sellaista ei ole. Musiikki ja koreografia kulkevat käsi kädessä.

Välillä tuntuu kummalliselta muistaa, että maailmassa on paljonkin ihmisiä jotka eivät tunne sellaisia asioita kuin ”kahden mouvementin menuettiaskel ” tai ”pas de rigaudon” ja silti elävät aivan tyytyväisinä. En minäkään ole himokalastaja tai löytänyt elämän tarkoitusta kurpitsapellolta ja olen silti tyytyväinen elämänmenoon. Onneksi siis juuri minä törmäsin tähän alaan.

Maailmassa on muitakin ja tärkeämpiäkin asioita kuin pohtia tanssittavan galliardin optimaalista tempoa, mutta tanssijan näkökulmasta katsoen asialla on aivan konkreettinen vaikutus työntekoon. Hitaasti on hyvin vaikea hyppiä, varsinkaan tulla alas. Samaten siinä missä laulajaa ja soittajaa kiinnostaa tilan akustiikka, tanssija pohtii lattian liukkautta ja kovuutta (sopivasti kitkaa ja joustoa, kiitos). Lihasten lisäksi tulee treenattua aivosoluja, tanssijan kun on tehtävä kaikki ulkoa. Olemme joskus vitsaillen miettineet erilaisia härpäkkeitä tilannetta helpottamaan, mutta toistaiseksi emme ole löytäneet oikotietä tähän onneen. Onneksi lihakset hoitavat osan muistamisesta.

”Kuinkas kauan sinä aiot vielä jatkaa tuota tanssimista”, kysyi minulta hiljan aiheeseen ei niin innostuneesti suhtautuva henkilö. Eihän tätä alaa lopettaa tarvitse vain koska ei enää ole nuori ja sutjakkavartinen! Flamencoakin oli mennä vuosina tarjolla pyörätuolissa istuville, joten miksei voisi olla rollaattorirenessanssia ja tuolibarokkia. Kehittänemme sellaista viimeistään itse siihen ikään tullessamme.

Elina Gundersen – tanssisti, luutisti ym.