”Kaikki olemme samassa veneessä”

Sopraano Tuuli Lindeberg oli 12.3. junassa palaamassa Tampereelta Minna Leinosen Alma!-oopperan harjoituksista, kun viestejä konserttien peruuntumisesta alkoi putoilla – ensimmäisenä Cantores Minoreksen ja Dresdenin Kreuzkuoron Johannes-passio, jonka tuttiharjoitukset olivat jo käynnissä. Pian peruuntuivat kevään muut konsertit, mm. Sinfonia Lahden Missa solemnis sekä esiintymiset Tallinnassa ja HeBOn konserttisarjassa, lopulta myös kesän ulkomaanesiintymiset. Kuukausi sitten nykyinen totaalinen epävarmuus ja kaoottinen arki olisi tuntunut täysin käsittämättömältä. Muusikot odottavat nyt, milloin omaan työhön taas pääsisi kiinni.

”Onneksi jotkut konsertit siityivät, joten kaikki ei mennyt nollille. Alma!-oopperan oli juuri ehtinyt opetella ulkona, ja ulkoaoppimistyö häviää, se pitää tehdä myöhemmin uudelleen – kaikeksi onneksi produktio siirtynee ensi vuoteen. Paljon työtä on muutenkin mennyt kankkulan kaivoon: kevään aikana oli mennyt jo paljon suunnittelu- ja valmisteluaikaa keikkoihin, jotka joko hävisivät tai siirtyivät johonkin toiseen vuodenaikaan tai kontekstiin, niin että koko ohjelman konsepti on pitänyt laittaa uusiksi. Jos ohjelma oli suunniteltu, nuottimateriaali valmisteltu ja tekstit käännetty, se meni nyt hukkaan. Vain murto-osa esiintymisistä on sellaisia, että tässä on nuotit, tässä aikataulut ja tässä yhtye – yleensä kaikki täytyy tehdä itse ja se sisältyy palkkioon. Juuri nyt kolmen lapsen etäkoulun pyörittämisessä on vaikea löytää aikaa, että pystyisi järjestelemään ja suunnittelmeaan uusia keikkoja ja ohjelmakokonaisuuksia. Apuraha- ja muiden hakemusten kirjoittamiseen olen näissä vaativissa olosuhteissa joutunut repimään aikaresurssit jostakin.

Hyvä puoli on se, että tänä kesänä minulle ei olisi ollut näyttämötyötä, joten ei tarvitse arpoa, pitäisikö roolia alkaa opetella ulkoa. Monet kollegat ovat nyt löysässä hirressä, kun kesälle on buukattu oopperatöitä, eikä tiedä, peruuntuvatko esitykset. Kesän festivaalien osalta tilanne pitää ratkaista pian. Mutta tässä on monia vaikeita asioita vielä nähtävänä ja selvitettävänä. Suurin osa klassisen musiikin yleisöstä on iäkkäämpää, joten vaikka suoria kieltoja ei olisikaan, uskaltavatko ihmiset tulla? Kuinka kauan kestää, ennen kuin yleisön on taas turvallista tulla konsertteihin tai meidän taiteilijoiden matkustaa vaikka ulkomaille töihin? Sekään ei riitä että vain striimataan, muusikoille pitää maksaakin, ja ilman lipputuloja se on useimmille festivaaleille ja järjestäjille vaikeaa.

Nämä viikot ovat tuntuneet kestäeen jo kuukausia. Suureksi ilokseni minua pyydettiin tekemään kaksi pääsiäisen poikkeusolojen produktiota, Fibon Pikkupassio (Bachin ja Händelin aarioita Teppo Lampelan kanssa) sekä Johannes-passio pienellä kokoonpanolla. Se oli kuin lomaa, sain tehdä sitä työtä jota osaan parhaiten ja jossa tiedän miten homma toimii.

Huhtikuun alussa sain tehdä Lohjan kaupunginorkesterin Youtube-sarjaan konserttitaltioinnin italialaisista maallisista soolokantaateista. Oli ihana päästä keskittyneeseen tilaan, tekemään tuttua ohjelmistoa ja sai treenattua ääntä kuntoon. Instrumentti pitäisi olla koko ajan rasvattuna ja äänenhuoltoa täytyisi tehdä järjestelmällisesti, mutta kotona se on käytännössä nyt tosi vaikeaa. Pahimmillaan olen lämmitellyt autossa matkalla treeneihin.

Kaikilta Johannes-passion mukanaolleilta oli peruuntunut yksi tai useampi passiokeikka, joten Aarne Pelkonen ja Tuomas Katajala polkaisivat tämän käyntiin, jotta passioperinne ei katkeaisi. Yle tuli siihen mukaan. Koska kukaan ei saisi tulla paikalle vähänkään flunssaisena, oli esiintyjäkokoonpanonkin kohdalla paljon viime hetken käänteitä, ja harjoitusaikaa minimaalisesti. Passioissa on tosi paljon musiikkia, joten piti laittaa sellainen ajattelutapa päälle, että ehtii ottaa kaiken haltuun. Siinä ei voi alkaa duuriterssin viritystä hieromaan. Oli hyvin uudenlainen kokemus, kun piti olla nopea ja tehokas, ei ollut kapellimestaria organisoimassa ajankäyttöä tai vetämässä taiteellisia suuntaviivoja, ja koko ajan piti pitää etäisyyttä muihin. Sitä on tottunut siihen, että muusikoilla on täysi itsemääräämisoikeus lava-asetelmaan jossa musisoidaan, ja nyt kun ei voinut asettautua kuulemisen ja näkemisen suhteen optimaalisesti, oli omituinen olo. Esitys piti tehdä mahdollisimman täydeksi niissä olosuhteissa jotka meillä oli.

Mutta ilmassa oli, että me olemme nyt kaikki samassa veneessä. Monilla oli ollut useamman viikon tauko esiintymisissä, eikä kukaan tiennyt, milloin seuravaan kerran olisimme yleisön edessä.

Vaikka instrumentin hallinta ja muusikkous ovat ne keskeiset taidot, itse sitä esiintymistyötä ei ole ilman yleisöä. On täysin erilaista hioa jotain fraasia itsekseen kuin lopulta todella jalostaa se yleisölle elävässä esitystilanteessa. Kaikki tämä odottelu tällä hetkellä on lähinnä vain ammattitaidon yläpitoa, ei se ole täysipainoista taiteellista työtä, ja kaikki odottavat että saavat taas asettaa osaamisensa taiteen ja esittämisen kontekstiin. Siinä oli yhteismusisoimisen iloa, kun oli hyvä, keskittynyt porukka, ja toisaalta taas hätä, että milloin saan taas tehdä tätä.

Ensin oli vaikea suunnata ilmaisua, kun ei ollut yleisöä, ja Kallion kirkko on niin iso. Mutta sitten oivallettiin, että osa retorista esittämistä on myös se että tuodaan ilmi se yhteismusioinnin voima ja ilo. Emme kerro musiikin viestiä paikalla olevalle yleisölle, vaan pikemminkin toisillemme. Olemme yhdessä läsnä retorisessa tehtävässämme. Sitä kautta se aukesi. Fokus ei suuntautunut kameraan, vaan että olemme intensiivisesti tämän yhteisen taiteellisen tehtävän äärellä. Passiomusiikkiin se sopiikin.

Etäopetusta minulla ei ole ollut kovin paljon. Sibelius-Akatemian kurssia, jossa opetan Annamari Pölhön kanssa barokin esityskäytäntöjä ja etenkin Bachin tyyliä lauluopiskelijoille, on ennen kaikkea yhteismusisointia, jossa vanhan musiikin ja laulun opiskelijat valmistelevat yhteistä ohjelmistoa. Etäyhteyksillä ei tietenkään voi tehdä kamarimusiikkia yhdessä, ja ylipäätään klassista laulua on vaikea välittää etäyhteyksillä – ne asiat, joita vuosikausia rakennetaan, kantavuus ja yläsävelet, ne juuri vetävät mikrofonin ruvelle. Joten nyt olemme teettäneet kurssilla kuuntelutehtäviä, ryhmäkeskusteluja ja oivalluspäiväkirjaa. Kaikki eivät välttämättä pysty täysipainoisesti harjoittelemaan kotona naapureiden takia. Siksi opetus täytyy pitää kyllin avoimena, ei voi vaatia liian paljon.

Viron musiikki- ja teatteriakatemiassa minulla on kolme oppilasta, mutta yksi heistä asuu esimerkiksi juuri asuntolassa, jossa laulaminen on kielletty. Joten olen vinkannut hänelle ryhti- ja hengitysharjoitusvideoita tai että hän perehtyisi ohjelmistoon kuuntelemalla ja lukemalla tai opettelisi nuotinkirjoitusohjelman käyttöä oman nuottiedition tekemiseen. Nettiyhteyksienkin kanssa voi olla ongelmia, joten ei ole järkeä, että alkaisin pitää videotuntia, jossa oppilas laulaa ilman säestystä rahisevaan mikkiin huonolla nettiyhteydellä.

Tällä hetkellä kotona kaikki musiikinlajit, koulu, työ ja vapaa-aika sekoittuvat absurdisti. Iltaisin täällä tehdään Cantiksen ja Tapiolan kuoron stemmaharjoittelua tai muskarin videotehtäviä ja yritetään päästä ulkoilmaan tuulettumaan. Ei ole syytä siloitella tai romantisoida tätä, kaikki olemme tässä samassa kaameassa tilanteessa, ja täytyy vain suhtautua toiveikkaasti siihen, että jossain vaiheessa pääsemme taas itse työhön kiinni.”

Tekstin toimitus: Auli Särkiö-Pitkänen