Mikä saa muusikon haikailemaan toisenkin taiteenlajin pariin monipuolisen toimenkuvan ja työntäyteisen elämän keskellä? Olen viime aikoina saanut vastata kysymykseen useamman kerran ja ihmetellyt asiaa myös tykönäni. Kyse ei voi olla siitä, etteikö cembalistin työssä riittäisi haasteita elämänmittaisesti, vieläpä moninkertaisesti. Kiintoisa ohjelmisto ei hupene, ja turha kuvitellakaan, ettei taidoissa olisi kehitettävää loppumattomiin.

Olen tavannut vastata: ”Koskaan ei ole myöhäistä saada onnellinen lapsuus.” Tällä en suinkaan viittaa turvalliseen ja kannustavaan, ihanaan perheeseeni, vaan unelmaan, joka minulla on aina kaiken muun ohella ollut: teatteriin. Kuten varmaan moni muukin, olin lapsena kotona ja koulussa jatkuvasti touhuamassa erilaisia esityksiä. Eräs varhaisimmista muistoistani liittyy siihen, kun istun marjametsässä kannon päällä ja vuoron perään laulan ja lausun Tiitiäisen satupuun tai Suomen lasten aarreaitan runoja ja loruja.

Teini-iässä tapahtui kuitenkin jotain, jonka seurauksena menin tällä saralla täysin lukkoon. Ehkä kyse oli puberteetin mukanaan tuomista estoista, vaistoamastani opettajan negatiivisesta palautteesta, en varmuudella tiedä. Selvää on, että teatterin pakeilla en kokenut onnistuvani, tunsin vain olevani kertakaikkisen lahjaton. Niinpä teatterihaaveeni vaipuivat ruususen uneen. Kiinnostus kuitenkin säilyi. Mukavimpiin koulumuistoihini kuuluu se, kun kahden luokkakaverini kanssa haimme välitunneiksi koulun kirjastosta Shakespearen, Molièren ja Tsehovin näytelmiä, jaoimme roolit keskenämme ja ryhdyimme lukemaan ääneen.

Vähitellen musiikki alkoi vetää yhä vahvemmin puoleensa, ja kun päätös muusikon uralle ryhtymisestä lukion toisella luokalla syntyi, teatterihaaveet jäivät lopullisesti. Ne kanavoituivat oopperan maailmaan, jossa erityisesti Mozartin teokset veivät sydämeni. Ja: oopperan kautta teatteri myös vähitellen palasi elämääni lopullisesti. Tästä olen suuressa kiitollisuuden velassa ohjaaja Lisbeth Landefortille ja kapellimestari Ari Angervolle, jotka pyysivät minut Rossinin Tuhkimo-oopperan cembalistiksi ja panivat suoraan Aleksanterin teatterin lavalle. Tämä oli ehdottomasti eräs elämäni tähtihetkistä. Vanhan oopperatalon lavalla tiesin tulleeni kotiin, jotakin tärkeää syttyi sisälläni.

Lisbeth osasi äärimmäisen viisaalla tavalla antaa minun uida sisään teatterin maailmaan omilla kyvyilläni ja ehdoillani. Teimme yhdessä vielä muitakin produktioita, joissa kaikissa sain myös toteuttaa teatterillisia intohimojani, vaikkakin ensisijaisesti muusikon roolissa. Pikkuhiljaa ruokahalu kasvoi syödessä, ja aloin pohdiskella, josko jokin päivä uskaltautuisin vielä muutaman sanankin suustani näyttämöllä päästämään.

Tähän tarjoutui tilaisuus, kun syksyllä 2012 saatoin aloittaa Teatteritaiteen kaksivuotisen opintokokonaisuuden Helsingin työväenopistossa. Päättötyöksemme valikoitui Shakespearen juhlavuoden kunniaksi Myrsky, ja sain siinä ikionnekseni ja kauhukseni – kuten valinnasta kuultuani tunteeni ohjaajallemme Ulla Tarvaiselle ilmaisin – Prosperon roolin. Oli tietenkin aivan pähkähullua aloittaa roolista, joka usein kruunaa suuren (mies)näyttelijän uran ja johon tämä saattaa ammentaa kaiken elämänviisautensa sekä ammatillisen kokemuksensa. Mutta koska Shakespeare oli kotijumalani ja näytteleminen intohimoni, hyppäsin laivaan rohkeasti ja päätin antautua tehtävälle täysillä. Kiitos, Ulla! Myrskyn jälkeen sain heti perään tilaisuuden eläytyä Hippolytan ja Titanian rooleihin Järvenpään teatterin mainiossa kesäproduktiossa Kesäyön unesta. Näiden jälkeen niin Shakespeare kuin Järvenpään teatteri ovat kulkeneet mukanani teatterin taipaleella.

Päästyäni vihdoin toteuttamaan teatteriminääni syntyi varsin pian ajatus muusikon ja näyttelijän roolien yhdistämisestä. Minulla oli aina ollut vahva tunne siitä, että näissä tehtävissä on kyse pohjimmiltaan samasta asiasta, vaikka väline on eri. Olin myös tullut vakuuttuneeksi siitä, että muusikon koulutus ja kokemus tarjoavat monia oivallisia työkaluja näyttelijäntyöhön. Huomasin Prosperon rooliin valmistautuessani jättäväni roolivihkooni tyypillistä muusikon kynänjälkeä: mm. dynamiikkaan, artikulaatioon ja agogiikkaan liittyviä merkintöjä. Shakespearen teokset tarjoavat itse asiassa ainakin klassisen muusikon koulutuksen omaavalle luontevan lähtökohdan. 1500- ja 1600-lukujen vaihteen englantilainen teatteri perustuu kielelliselle ilmaisulle. Shakespeare käyttää näytelmissään montaa erilaista runomittaa, myös proosaa. Yhteistä näille kaikille on rytmi, jonka perusmuotoa taitava kirjailija varioi ilmaisullisista syistä monin eri tavoin. Mikäpä voisi olla tutumpaa muusikolle! Koska korvamme ovat koulutuksen myötä herkistyneet monenlaisille vivahteille, on meidän helppo heittäytyä rikkaan tekstin tulkeiksi ei vain rytmin, vaan myös melodian, äänteiden ja joskus (erityisesti Shakespearen kyseessä ollen) jopa eräänlaisen tekstillisen polyfonian vietäväksi.

Osin yllä mainituista seikoista johtuen ensimmäinen produktioni, jossa saatoin yhdistää nämä kaksi rakkauttani (”Two loves I have”, Sonetti 144), syntyi Shakespearen naishahmojen ja aikakauden virginaalimusiikin ympärille. Sain onnekseni mukaan yhteistyöhön kaksi alansa huippua: tutkija Nely Keinäsen ja ohjaaja-dramaturgi Johanna Freundlichin. ”Her Infinite Variety – Shakespearen naiset sanoin ja sävelin” on tähän mennessä kiertänyt ympäri Suomea parinkymmenen esityksen verran, ja se on nähty myös Lontoossa ja Dublinissa.

Muusikon ja näyttelijän roolien yhdistäminen samassa teoksessa tuo mukanaan omat haasteensa näiden tehtävien normaalien vaatimusten lisäksi. Pidin alusta lähtien tärkeänä sitä, ettei esitys saisi muodostua jonomaiseksi tapahtumaksi, jossa nämä kaksi ilmaisumuotoa vuorottelisivat toisistaan erillisinä toimintoina. Siirtymien pitäisi olla mahdollisimman liukuvia. Olen verrannut haastetta ampumahiihtoon. On antauduttava välillä valtavan energiseen ja liikeradoiltaan cembalistille vieraaseen toimintaan ja sen jälkeen salamannopeasti pystyttävä rauhoittamaan kehonsa millimetrin tarkkaan suoritukseen. Tästä huolimatta ja tästä johtuen kokemukseni on, että en ole toiminut lavalla kahdessa erilaisessa tehtävässä: en ole ollut vuoroin muusikko, vuoroin näyttelijä. Paras toistaiseksi löytämäni ilmaisu tälle toiminnalle on ”performing artist”, jolle en vielä ole onnistunut keksimään osuvaa suomenkielistä vastinetta.

Erityisesti Shakespeare-kokemukseni mutta myös kaipuuni teatterin lisäopintojen pariin sai minut hakeutumaan viime kesäksi Lontooseen maineikkaaseen Royal Academy of Dramatic Artiin (RADA). Pääsin työskentelemään huippuhyvien ja vaativien opettajien kanssa mitä moninaisimpien oppiaineiden parissa. Päiväohjelmaamme kuului varsinaisten kohtausharjoitusten lisäksi mm. äänenkäyttöä, näyttämötaistelua, aleksander-tekniikkaa, historiallista tanssia, laulua, naamionäyttelemistä ja klovneriaa. Saimme mestariluokkaopetusta Shakespearen monologeissa ja soneteissa sekä valmistimme lyhennetyt versiot Venetsian kauppiaasta ja Rikhard III:sta. Kaiken tämän laadukkaan ja ajatuksia herättävän opetuksen lisäksi sain hämmentävän paljon kannustusta, jonka merkitystä ei voi väheksyä ajatellen omaa uskoani ”toisen tekemiseni” suhteen. Niinpä suuntaan matkani jälleen ensi kesänä RADAan, tällä kertaa Tsehovin ja Ibsenin pariin.

Valmistelen paraikaa uusimman sooloproduktioni ensi-iltaa. ”JOUEZ! – Molièren matkassa” pohjaa samaan perusideaan kuin Shakespeare-esityksenikin. Johanna Freundlich vastaa jälleen dramaturgiasta ja ohjauksesta, ja nyt seuraamme on liittynyt myös visualisti Nina Mansikka. Vaikka lähtökohta on tuttu – musiikkiteatteriesitys näyttelevälle cembalistille – tulossa on aivan omanlaisensa teos. Tällä kertaa lavalle kirmaavat Molièren lisäksi hänen tunnetuimmat henkilöhahmonsa, musiikista vastaavat kirjailijan yhteistyökumppanit Lully ja Charpentier sekä Louis ja François Couperin, d’Anglebert ynnä Forqueray nuorempi. Commedia dell’arte -perinne sekä Molièren ja Lullyn luoma comédie-ballet’n teostyyppi ovat vapaasti assosioiden vieneet oman esityksemme kohti yhä tiukemmin nivoutuvaa musiikin ja tekstien kudelmaa. Tämä asettaa esittäjälleen monenlaisia ennen kokemattomia haasteita. Haluamatta paljastaa liikaa siitä, mitä tuleman pitää, voin vain todeta opetelleeni esitystämme varten kokonaan uusia taitoja sekä harjoittamaan useampaa tekemistä yhtaikaa.

Otsikossa esiintyvään Carlo Goldonin näytelmään viitaten tunnen tällä hetkellä toimivani vähintäänkin kahden herran palvelijana.

Elina Mustonen

Kirjoittaja on cembalisti ja pedagogi, vuodesta 2017 alkaen taiteilijaprofessori. Musiikin ohella hän on suuntautunut enenevässä määrin myös näyttämötaiteen puolelle. Lisäksi hänen sydämensä sykkii luonnon- ja eläinsuojelulle.

”JOUEZ! – Molièren matkassa” Helsingissä
16.12.2017 kello 19 Kansallissali, Aleksanterinkatu 44
12.1.2018 kello 19 Berghyddan, Vanhankaupungintie 3
26.1.2018 kello 19, Käpylän työväentalo, Vipusentie 19
Liput ennakkoon lippu.fi ja tuntia ennen ovelta

5.6.2018 Aino Ackté -kamarifestivaali

https://www.facebook.com/JOUEZ-Molièren-matkassa-221092008428182/