Iso-Britannia eroaa EU:sta ensi perjantaina. Brexit on aiheuttanut suurta huolta musiikkipiireissä koko tappuraisen taipaleensa ajan. Liikkuvuuden hankaloitumisella tulee olemaan perin konkreettisia vaikutuksia muusikoiden työskentelyyn sekä orkesterien ja yhtyeiden tyypillisesti hyvin kansainvälisiin kokoonpanoihin. Esimerkiksi EU:n barokkiorkesteri EUBO siirtyi jo hyvissä ajoin Oxfordshirestä Antwerpeniin.
Brexit oli selvästi häälynyt inspiraationlähteenä tämänvuotisen Aurore-renessanssifestivaalin yllä, sillä Paavalinkirkossa juuri järjestettyjen musiikkijuhien teemana oli englantilainen renessanssi – ennen kaikkea vokaalimusiikki katolisesta ja luterilaisesta kirkkomusiikista madrigaaleihin ja luuttulauluihin.
Renessanssimusiikin kartalla Englanti erottuu omana erityisalueenaan, paikallisilmiöinään esimerkiksi anglikaaninen kirkkomusiikki, virginaaliohjelmisto, gambayhtyemusiikki ja luuttulaulut.
Uuden ajan alun Englannin musiikkielämässä lomittuivat toisaalta itsepäinen oman tien kulkeminen, toisaalta kansainvälisyys. 1400-luvulla omaperäinen englantilainen polyfonia vaikutti mannermaiseen kirkkomusiikkiin, kun taas vaikkapa ranskalaisella oopperalla oli suuri vaikutus 1600-luvun englantilaiseen näyttämötaiteeseen. Entäpä maahanmuuttajat: ilman Henrik VIII hoviin Venetsiasta saapuneita Bassanon veljeksiä, madrigalisti Alfonso Ferraboscoa, viulutaituri Nicola Matteisia ja tietysti hallelaistaustaista Händeliä Englannin musiikkielämä 1500–1700-luvuilla olisi ollut perin toisenlainen.
Aurore-festivaalin eilinen päätöskonsertti paneutui juuri kansainväliseen ilmiöön, englantilaiseen madrigaaliin Vuo Ensemblen ja luutisti Mikko Ikäheimon toimiessa oppaina. Kyseessä on jälleen erikoinen ilmiö renessanssin kartalla: italialaisen madrigaalin myöhäinen ja lyhyt mutta sitäkin energisempi ryöpsähdys saarivaltiossa.
Mainitulla Alfonso Ferrabosco vanhemmalla oli tässä tärkeä rooli: Ferrabosco saapui Englantiin ensimmäistä kertaa 1562 ja päätyi Elisabet I:n hovimuusikoksi. Viitisentoista vuotta myöhemmin hän palasi takaisin kotimaahansa ja oli tällä välin ehtinyt herättää englantilaisten kollegoiden uteliaisuuden madrigaaleihin. Madrigaalibuumi alkoi kunnolla kuitenkin vasta Nicolas Youngen vuonna 1588 julkaisemasta Musica Transalpina -kokoelmasta, joka esitteli italialaista madrigaalitaidetta. Kolmas ratkaiseva hahmo oli Thomas Morley, jonka madrigaaliahkeruus sinetöi uuden muotivillityksen.
Noin kymmenen vuoden ajan kaikki sävelsivät ja lauloivat madrigaaleja – italialaisia moniäänisiä taidelauluja sovellettuna englantilaiseen ympäristöön. Tämä tarkoitti toisaalta pastoraalirakkauden ja kevyempien madrigaalilajien painottumista, toisaalta trendikkään melankoliaestetiikan sekä kotoperäisen polyfonisen tradition asettumista madrigaalimuotoon. Syntyi lyhytaikainen mutta ihastuttava paikallinen madrigaalituotanto, josta tuli osa Englannin taiteellisen kultakauden joutsenlaulua. Tosin vielä niinkin myöhään kuin 1620-luvulla julkaistiin madrigaaleja.
Auroren taiteelliseen johtotroikkaan kuuluva, Vuo Ensemblessa tenoria laulanut Mats Lillhannus kirjoittaa festivaalin ohjelmakirjassa, että madrigaali jäi lopulta pinnalliseksi muoti-ilmiöksi, joka ei saanut Englannissa kunnollista jalansijaa: ”Tämä johtui muun muassa siitä, että moni italialaisen madrigaalitaiteen voittokulun mahdollistanut piirre puuttui englantilaisesta kontekstista: mitään yhteyttä oppineiden akatemioihin ei ollut, aatelistossa ei viljelty samanlaista intoa omaan musisointiin, ja – ehkä keskeisimpänä – yhteyttä paikalliseen kirjallisuuteen ei muodostunut. […] Pitkällä tähtäimellä mielenkiintoa ei voitu ylläpitää. Vokaalimusiikissa niin tärkeä kirjallinen ulottuvuus ilmeni paremmin ja syvemmin luuttulaulujen muodossa (edustajinaan muun muassa John Dowland ja Thomas Campion), kun taas useat myöhäisemmät madrigalistit, kuten Richard Carlton ja Orlando Gibbons, hakeutuivat takaisin Byrdin englantilaiseen koulukuntaan.”
Vuo Ensemblen konsertissa nousi joka tapauksessa esiin, miten monenlaisia tunnelmia englantilainen madrigaali saattoi ilmaista: John Wilbyen melankoliasta (Draw on, sweet night) Morleyn hilpeisiin rakkauslauluihin, Thomas Weelkesin ironisesta hulluttelusta (Ha ha, this world doth pass) Thomas Tomkinsin ekspressiiviseen revittelyyn (Weep no more, thou sorry boy) ja John Wardin If the deep sighs -laulun jylhyyteen.
Auli Särkiö-Pitkänen
Kirjoittaja on musiikkitoimittaja, vanhan musiikin amatööri ja Svamulin verkkosivujen päätoimittaja.