Soitin Pariisissa 1990 ensi kertaa restauroitua 1700-luvun harppua, ja se oli rakkautta ensi kuulemalta. Soitin tuntui heti omalta ja sen sointisävyt loivat huikean väripaletin, jollaista en ollut aikaisemmin kuullut. Kiinnostus tähän harpputyyppiin jäi itämään, esimerkiksi opiskeluaikanani ohjelmistovalinnoissa halusin usein palata valistusajan sonaattien pariin. Valmistuttuani Sibelius-Akatemiasta harpistiksi sinfoniaorkesterikeikkojen ja viransijaisuuksien lomassa intohimoni suuntautui vähitellen yhä enemmän vanhaan musiikkiin. Genevessä 2002 sain vihdoin taas soitinrakentajien ja -restauroijien näyttelyssä konkreettisesti soittaa tätä harppua. Samalla alkoi myös antiikkinuottien keräilyni keskittyen 1700-luvun eurooppalaiseen harppuohjelmistoon. Osallistuin ensimmäiseen 1700-luvun historialliseen harpputyyppiin keskittyvään musiikkikonferenssiin Lontoossa 2004, jonka seurauksena ostin Pariisista Holtzmann à Paris-harpun vuodelta 1785, opiskelin yksityisesti Lontoossa ja Pariisissa, osallistuin lisää musiikkikongresseihin mm. CMBV:ssä Versailles’ssa sekä vuonna 2007 sain Suomeen oman 1790-luvun harppukopioni historiallisiin harppuihin erikoistuneelta soitinrakentaja Beat Wolfilta.

Harppu on maailman vanhimpia soittimia ja kehittynyt hyvin erilaisiksi versioiksi lähtien muinaisista soittokaarista faraoiden hovien suurikokoisiin pystyharppuihin, kelttiläisen ja ranskalaisen kulttuuripiirin diatonisista keskiaikaisista kaariharpuista barokkimusiikin kaksikielirivisiin arpa doppia -malleihin ja walesiläiseen kolmiriviseen triple harpiin. Ensimmäiset pedaaliharput kehitettiin Tirolissa 1690-luvulla, ja 1811 patentoitiin nykyinen harppumalli kaksoispedaaliharppu, jonka koko kasvoi vielä 1950-luvulla. Uusimmat kehitysvaiheet harpuissa ovat erilaiset sähköharput.

Historiallinen 1700-luvun pedaaliharppu eroaa nykyajan konserttiharpusta monin tavoin. Sitä voidaan pitää kaksoispedaaliharpun isotätinä pikemminkin kuin isoäitinä. Harppu on Es-vireinen, ja siinä on seitsemän tai kahdeksan puolisävelaskelpedaalia ja 34–39 kieltä. Kielet ovat suolikieliä, paitsi bassorekisterissä käytetään hopeapunottua silkkiä. Kielet ovat nykyharppuun verrattuna huomattavasti ohuemmat ja kielijännitys on pienempi, 392–430 Hz. Kaikukoppa on ontto ja harppu on kauttaaltaan resonoiva, rakennettu kuten sello, ja kaikukopan kannessa on ääniaukot.

Harpulle sävelletty ohjelmisto koostuu soolo- ja kamarimusiikista, lauluäänen säestyksistä sekä ooppera- ja teatterimusiikista. Tyypillisiä sävellysmuotoja ovat erilaiset sonaatit, variaatiot, romanssit ja duot. Harppua soitettiin 1700-luvulla niin hoveissa, valistussalongeissa ja yksityiskodeissa kuin oopperassa, kapakoissa ja ilotaloissakin. Hiukan yllättäen hengellisessä musiikissa ei harppua juurikaan käytetty muutamaa oratoriota lukuunottamatta. Ammattisoittajat ja harpunsoitonopettajat olivat lähes poikkeuksetta miehiä, suurin osa harrastajista naisia. Soittimien kirjo vaihteli aivan kuten aikalaisten vaatetuskin loistavasti kullalla ja taidokkailla maalauksilla koristelluista hoviharpuista yksinkertaisiin vaatimattomiin malleihin.

Historiallisen pedaaliharpun soitossa on samaan aikaan tutun ja uuden edessä. Harpunkielten ohuudesta ja kielijännityksestä johtuen soittotekniikka sormituksineen vaatii erilaista liikettä sormilta, ranteilta ja käsivarsilta. Pedaalit liikkuvat hyvin kevyellä kosketuksella ja niiden vaihtojen merkitseminen nuottitekstuuriin toteutetaan Es-viritteisesti. Sormituksissa käytetään 1700-luvun ornamentointiin ja kuviointiin sopivia sormituksia, joissa on erilainen merkitsemistapa ja logiikka, myös pikkusormen käyttöä voi halutessaan harjoittaa oikeassa kädessä. Lukuisat säilyneet metodikirjat vaihtelevat ohjeissaan, mutta tarjoavat erinomaista materiaalia 1700-luvun ohjelmiston toteuttamiseen. Ihanteena on historiallisen harpputyypin jo soittimen itsessään mahdollistava kirkas ja erotteleva sointi, joka varsinkin bassorekisterissä poikkeaa paljon nykyharpun kumeammasta soinnista. La sensibilité – herkkyys, intuitiivisuus tulkinnassa on arvostettua, valistusajan tapaan: Vapaus, totuus ja kauneus.

Essi Iso-Oja

Kirjoittaja on 1700-luvun musiikkiin erikoistunut harpisti, joka on soittanut mm. produktioissa Katariinan salonki, Kadonneen ajan kaikuja, Musiikkia Ranskan vallankumouksen ajalta; Sibeliuksen unet, Orientin lumo, Giulio Cesare.