Ensimmäinen kotimainen näyttämö-Orfeo oli elämys

 

Kotimaisen barokkioopperan osakkeet ovat lupaavassa nousussa. Ratkaisevaa oli, että kolme vuotta sitten Suomen oopperailmaston suunnannäyttäjänä väistämättä toimiva Kansallisooppera otti barokkioopperaa ohjelmistoonsa ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin esittämällä pirteän ja kohauttaneenkin tulkinnan Händelin Giulio Cesaresta. Tulevana syksynä barokkiooppera palaa taas Töölönlahdelle vierailijoiden voimin, kun Suomalainen Kamariooppera tuo Aapo Häkkisen johdolla ja Vilppu Kiljusen ohjauksessa Alminsaliin Monteverdin Poppean kruunauksen.

Vuoden 2012 jälkeen barokkiooppera on näkynyt ja kuulunut sangen ilahduttavasti, ja vuonna 2014 Kaapelitehtaalla esitetyn Ooppera Skaalan disko-Vivaldi-esityksen La Furia delle Constellazioni kaltaisia kokeilujakin on nähty. Erityisesti mieltä lämmittää se, että barokkioopperaa ovat tuoneet esiin oppilaitokset, Sibelius-Akatemian oopperaluokka ja Metropolian sekä Helsingin konservatorion opiskelijat. Kansallisoopperan Julius Caesarin omaleimaisella, keveän visuaalisella ja tanssillisen pelkistetyllä tyylillään ohjannut Ville Saukkonen on ollut näissä tuotannoissa ratkaiseva voimahahmo: vuonna 2013 hän ohjasi Sibelius-Akatemialle Jean-Philippe Rameaun Les indes galantes -episodioopperan ja saman säveltäjän Anacréon-ilottelun Metropolialle sitä seuraavana vuonna.

Oppilaitoksia voi vain kiittää kunnostautumisestaan marginaalisen oopperan saralla. Kunnianhimoiset, raikkaat ja vapautuneet tuotannot ovat omiaan tuomaan laajemman yleisön tietouteen varhaisemman oopperan runsasta kirjoa ja erityisyyttä – tyylillä, jota institutionalisoitunut ammattikenttä ei välttämättä tavoittaisi.

Viime viikolla Helsingin konservatorion salissa koettiin jälleen Ville Saukkosen ohjaama riemukas, opiskelijavoimin toteutettu barokkiooppera. Tällä kertaa kyseessä oli oopperoiden kantaäiti, Claudio Monteverdin Orfeo (1607), jota ei ole koskaan ennen esitetty Suomessa näyttämöversiona kotimaisin voimin.

Orfeo on arkkiooppera: se on oopperakaanonin ensimmäinen teos ja yksi länsimaisen musiikinhistorian varhaisimmista oopperoista. Se on arkkityyppinen ooppera, jonka rituaalinomaisen selkeän juonen ainesosina ovat rakkaus, kuolema ja musiikin valtaisa mahti. Ohjaus tuki tätä onnistuneesti, enkä ole kenties milloinkaan kokenut oopperakatsomossa niin puhtaita ja alkuvoimaisia tunteita: tanssijat toivat lavalle barbaarista ja viehkeää liikettä, ja keveydenkin rinnalla häälyi koko ajan kuoleman vääjäämätön läsnäolo. Laimeat projisoinnit olisi kannattanut jättää kokonaan pois, sillä tanssijat olivat esityksen paras lavaste: he muodostivat milloin iloisen hääsaattueen tai vuolaan kuoleman virran.

Oli jo lähtökohtaisesti palkitsevaa kuulla eheänä ja taidokkaasti visualisoituna teos, josta eräs kuorossa laulanut tuttavani totesi, että lähes kaikki sen yksittäiset numerot ovat Monteverdin ystäville varsin tuttuja, mutta teosta kokonaisuudessaan kuulee hyvin harvoin. Aivan erityisen elämyksen Orfeosta teki nimiroolin tulkitsija Juho Punkeri, jonka suoritus veti kuulijan sanattomaksi. Punkerin tenorisointi on vanhaan musiikkiin ihanteellinen, valoisa ja kevyt mutta samalla iskevän jäntevä. Hän teki Orfeon ääritraagisesta hahmosta poikamaisen viattoman elävänkuolleen, lyyrasankarin, jonka tunnekuohut purkautuivat esiin eläimet, ihmiset, jumalat ja yleisön lumoavana musiikkina. Kuviointi, affektitehot ja sävyt kuiskauksista raastavaan julistukseen välittyivät niin helpon tuntuisesti, että oli kuin Punkeri olisi laulanut Monteverdiä koko ikänsä. Punkeri kuitenkin kertoi, että laulajana hänellä on vasta niukalti barokkikokemusta; viulistina hän on sen sijaan soittanut paljonkin vanhaa musiikkia, mikä selvästi kuului luontevassa fraseerauksessa ja sointiväreissä.

Muu miehitys (Meri Metsomäki, Tero Halonen, Milla Mäkinen, Johanna Lesonen, Tuula Saarensola, Iida Antola, Erik Rousi, Ronnie Karlsson) oli epätasaisempi, mikä toi esiin varhaisbarokin musiikin haastavuuden: Monteverdi-laulajalta vaaditaan ketteryyttä ja joustavuutta, mutta se ei yksin riitä, vaan pitkiä, tunteentäyteisiä linjoja on kyettävä kannattelemaan kiinteästi, vailla raskautta. Edward Ananian-Cooperin johtama orkesteri musisoi rohkean vetävästi, mutta montussa laulanut kuoro jäi harmillisen vaisuksi.

On rohkaisevaa, että tällainen merkkipaalu saavutettiin vapaalla kentällä, opiskelijavoimin ja näin tasokkaana tuotantona. Barokkioopperan ystävän kannattaa jatkossakin seurata tarkkaan oppilaitoksien tarjontaa. On varmaa, etteivät nämä tuotannot jää vain yksittäistapauksiksi vaan vaikuttavat oopperakentän monipuolistumiseen Suomessa – niin on jo tapahtunut.

Auli Särkiö

Kirjoittaja on helsinkiläinen musiikkitoimittaja, harrastajagambisti ja -laulaja sekä Svamulin verkkosivujen sisältövastaava.